"Cowboyt ovat tosiaan mielistelijöitä", sanoi Florence.
Madeline huomasi iloisen vilkutuksen hänen kirkkaissa silmissään. Cowboyt kuulivat sen ja vaikutus heihin oli tehoisa. He häpesivät ja hämmentyivät. Madelinesta oli vaikeaa nähdä, missä suhteessa he olivat julkeita, vaikka heidät oli ilmeisesti vallannut syyllisyydentietoinen tunne. Hän muisteli vaateliaitten englantilaisten silmien arvostelevia katseita, hävyttömiä ranskalaisia tuijotuksia, polttavia espanjalaisia silmäyksiä — kujanjuoksuja, joita kenellä tahansa amerikkalaisella tytöllä oli kestettävänään ulkomailla. Verrattuna niihin silmiin olivat näiden miesten silmät hymyilevien, innokasten poikasten silmiä.
"Hoo, hoo!" mylvi Stillwell. "Florence, sinä olet osunut juuri naulan päähän. Cowboyt ovat suuria mielistelijöitä. Pojat pysähtyivät, laskivat maahan kuormansa ja odottivat vain meitä. Se ei ole niin hämmästyttävää Boolyn ja Nedin suhteen — he ovat nuoria ja villejä — mutta tuo Nels, hän on kyllin vanha ollakseen teidän kummankin tytön kummi. Se on tosiaan omituista."
Seurasi hiljaisuus. Valkotukkainen cowboy Nels puuhasi tarkoituksettomasti leiritulen ääressä ja nousi sitten pystyyn kasvot punaisina.
"Bill, sinä olet hitonmoinen valehtelija!" sanoi hän. "Luulen etten välitä tulla lasketuksi samaan luokkaan Boolyn ja Nedin kanssa. Näillä mailla ei ole yhtään cowboyta, joka pitäisi naisia suuremmassa arvossa kuin minä. No, Bill, jos sinulla on semmoiset silmät, niin olet ehkä nähnyt jotakin tiellä?"
"En ole nähnyt mitään", vastasi toinen lyhyesti.
Hänen huolettomuutensa katosi ja punaiset rypyt kävivät kapeammiksi hänen silmiensä ympärillä.
"Katsohan vähän näitä hevosen jälkiä", sanoi Nels, vei Stillwellin muutamia askelia sivuun ja osoitti suuria kavionjälkiä maassa. "Luulen että tunnet hevosen, joka on tehnyt ne?"
"Gene Stewartin päistärikkö!" huudahti Stillwell, lysähti polvilleen ja alkoi tutkia jälkiä. "Silmäni ovat kyllä tarkkana, mutta jäljet eivät ole enää tuoreita."
"Luulen että ne on tehty varhain eilen aamulla."