"Se on yhtä selvää kuin hevosen jäljet."
"Se kaikki on hämmästyttävän omituista. Se ällistyttää minua. Toivon että pojat vähentäisivät juomistaan. Minä pidin paljon Dannysta ja Genestä. Pelkään että Gene on mennyttä. Jos hän menee rajan yli sinne, missä tapellaan, ei kulu pitkää aikaa ennen kuin hän saa lopputäräyksen."
"Bill, luulen, että minun olisi parempi mennä Peloncilloon päin. Ehkä löydän Dannyn."
"Sinun olisi tehtävä niin, Nels", vastasi Stillwell. "Mutta älä kuluta enempää kuin pari päivää. Me emme voi suoriutua karjantarkastuksesta ilman sinua."
Tähän keskustelu loppui. Stillwell rupesi valjastamaan valjaikkoaan ja cowboyt lähtivät hakemaan hajallaan olevia hevosiaan. Madeline oli tuntenut uteliasta mielenkiintoa ja näki että Florence oli huomannut sen.
"Kaikenlaisia asioita tapahtuu, neiti Hammond", sanoi hän vakavasti, miltei surullisesti.
Madeline ajatteli. Ja sitten rupesi Florence hyräilemään sekä askartelemaan murkinan jäännösten pakkaamisessa. Madeline tunsi äkkiä voimakasta mieltymystä ja kunnioitusta tuota Lännen tyttöä kohtaan. Hän ihaili sitä huomaavaisuutta, hienotunteisuutta tai viisautta — mitä se olikaan — joka pidätti Florencea kysymästä, mitä hän tiesi, ajatteli tai tunsi noista tapauksista.
Pian he vierivät taas tietä pitkin alas asteittaista vierua ja sitten alkoivat kiivetä pitkin pitkää harjannetta, joka oli neljän tunnin ajan kätkenyt sen, mitä oli takana. Tämä kiipeäminen oli väsyttävää auringon, tomun ja rajoitetun näköalan takia.
Kun he saapuivat huipulle, pääsi Madelinelta pieni mielihyvän huokaus. Syvä harmaa ja sileä laakso avautui alapuolella ja kohosi toisella puolen pieninä harjanteina, jotka olivat kuin aaltoja, ja nämä veivät kunnaille, missä oli siellä täällä pensas- tai puuryhmiä. Niiden toisella puolen nousi tummia vuoria mäntyjen reunustamina ja rosohuippuisina.
"No, neiti Majesty, nyt tulemme jommoiseenkin paikkaan", sanoi Stillwell läiskäyttäen piiskaansa. "Miksi te sanoisitte noita mustia esineitä tuolla rinteellä?"