"Hevosmiehiksi. Ei, karjaksi", vastasi Madeline epäillen.
"Eipäs. Ne ovat vain tavallisia kaktuksia. Ja tuolla toisella puolen — katsokaa laaksoa alas. Sievää metsää ehkä, eikö niin?" kysyi hän osoittaen sormellaan.
Madeline näki kauniin metsän laakson keskellä.
"No, neiti Majesty, sen vaikuttaa tämä pettävä ilma. Siellä ei ole metsää. Se on kangastus."
"Todellakin. Miten kaunis se on!" Madeline jännitti katseensa mustaa täplää kohti. Se näytti leijuvan ilmassa, sillä ei näyttänyt olevan tarkoin määrättyjä reunoja, se värisi ja kimalteli, sitten se haihtui ja hävisi.
Vuoret painuivat takaisin taivaanrannan taakse ja nyt tie alkoi taas nousta. Hevoset hiljensivät kulkunsa kävelyksi. Aallokasta harjannetta oli mailin matka ja sitten tulivat kunnaat. Tie nousi kiemurtelevien laaksojen läpi. Puita, pensaita ja kiviä rupesi näkymään kuivilla solateillä. Kuumuus ja tomu tukahutti Madelinea ja hän oli jo väsynyt.
Vanha karjanhoitaja puheli sill'aikaa kun Madeline kuunteli ja Florence torkkui istuimellaan. Aurinko alkoi kadota ja hevoset kulkivat tasaisesti eteenpäin. Pian astui Stillwell alas jyrkän mäen alla ja käveli ohjaten valjaikkoa. Tämän pitkän kiipeämisen aikana Madeline sulki unisena silmänsä. Kun hän ne taas avasi, oli hohtavanvalkoinen taivas muuttunut teräksensiniseksi. Aurinko oli laskenut kunnaiden taakse ja ilma kävi kylmäksi. Stillwell oli noussut ajajanistuimelle ja maiskutteli hevosille. Varjoja hiipi esiin onkaloista.
"No, Flo", sanoi Stillwell, "minä luulen, että meidän on paras syödä loppu murkinasta ennen pimeän tuloa."
"Te ette jättäneet siitä paljoa", nauroi Florence vetäessään korin esiin istuimen alta.
Heidän syödessään lyhyt hämärä muuttui varjoisaksi ja pimeys täytti onkalot. Madeline näki ensimmäisen tähden, heikon, vilkkuvan valopilkun. Taivas oli muuttunut samean harmaaksi. Yö näytti tulevan kylmän tuulen mukana. Madeline oli iloinen siitä, että hänellä oli vaipat käärittyinä ympärilleen ja että hän saattoi nojata Florencea vasten. Onkalot olivat nyt mustia, mutta kunnaiden huiput hohtivat kalpeina vienossa valossa. Hevosten tasainen astunta jatkui, samoin pyörien kitinä ja soran kirskuna. Madeline tuli niin uniseksi, ettei voinut estää väsyneitä silmäluomiaan vaipumasta. Oli uneliaampia hetkiä ja uinahduksista hänet herätti pyörien tärinä epätasaisella paikalla. Sitten tuli sisällötön väliaika, pitkä tai lyhyt, joka päättyi tavallista voimakkaampaan vankkurien kallistumiseen. Madeline heräsi huomatakseen päänsä Florencen olkapäällä. Hän nousi nauraen istumaan ja pyysi anteeksi velttouttaan. Florence vakuutti hänelle, että he pian ehtisivät karjatalolle.