Madeline huomasi sitten, että hevoset vieläkin ravasivat. Tuuli oli kylmempi, yö pimeämpi, kunnaat litteämpiä. Ja taivas oli nyt ihmeellisen syvää sametinsineä ja loisti miljoonien tähtien valossa. Taas Madeline tunsi tuttujen ja kuitenkin hämmästyttävien mielikuvayhdislmien pyrkivän esiin. Nuo valkoiset tähdet kutsuivat häntä omituisesti ja ahdistivat häntä.
Karjantarkastus
Tulen räiskynä herätti Madelinen seuraavana aamuna. Hän töintuskin muisti hämärästi, että oli saapunut karjatalolle ja viety äärettömän suureen taloon ja äärettömän suureen himmeästi valaistuun huoneeseen. Ja hänestä tuntui, että hän oli mennyt heti nukkumaan ja herännyt muistamatta, miten oli tullut vuoteeseen.
Mutta hän oli tuokiossa hereillä. Vuode oli suuren huoneen toisessa päässä. Seinät muistuttivat vanhan läänityslaitoksen aikaisen linnan salia, samoin kivilattiat ja seinät sekä suuret mustuneet orret, jotka kulkivat poikki katon. Harvat huonekalut olivat kuluneet ja ränstyneet. Valoa tulvi kahdesta ikkunasta. Katsellen makuupaikaltaan ulos ikkunasta Madeline näki tumman vuoren, joka nousi loivasti ylöspäin. Huone oli kylmä. Kun hän nosti paljaat jalkansa kivilattialle, veti hän ne pian takaisin lämpimien peitteiden alle. Ja hän oli yhä vuoteessaan koettaen koota rohkeuttaan, kun Florence astui sisään tervehtien iloisesti. Hänellä oli mukanaan höyryävän kuumaa vettä.
"Hyvää huomenta, neiti Hammond! Toivon, että nukuitte hyvin. Eilen illalla te olitte varmasti väsynyt. Tämä vanha karjatalo on kylmä kuin lato. Se lämpiää heti. Al on mennyt poikien ja Billin kanssa. Meidän on mentävä laitumelle hetken kuluttua, kun teidän matkatavaranne ovat saapuneet."
Florencella oli villapusero, liina kaulansa ympärillä, lyhyt halkonainen hame sekä saappaat. Puhuessaan hän kasasi tarmokkaasti puita liedelle, pani Madelinen vaatteet vuoteen jalkapäähän, lämmitti maton ja pani sen lattialle vuoteen viereen. Ja vihdoin hän sanoi hymyillen:
"Al sanoi minulle — ja tosiaan minä näin itsekin — että te ette ole tottunut olemaan ilman kamarineitsyttä. Sallitteko minun auttaa itseänne?"
"Kiitos, minä aion olla oma kamarineitsyeni jonkin aikaa. Otaksun että näytän hyvin avuttomalta ihmiseltä, mutta itse asiassa en tunne itseäni sellaiseksi. Ehkä minua on palveltu liian kauan."
"Hyvä on. Aamiainen on heti valmiina ja sen jälkeen katselemme paikkoja."
Madeline oli ihastunut vanhaan espanjalaiseen taloon. Ja mitä enemmän hän katseli sitä, sitä enemmän hän ajatteli, minkä miellyttävän kodin siitä saattaisi tehdä. Kaikki ovet avautuivat pihalle. Talo oli matala, suorakaiteen muotoinen ja tilava. Monet huoneet olivat pimeitä ja ilman ikkunoita, ne olivat tyhjiä. Toiset olivat täynnä karjapaimenten työkaluja, jyväsäkkejä ja heinäpaaluja. Talo itse näytti vahvalta ja hyvin säilyneeltä ja oli sievä. Mutta asuinhuoneissa oli vain tärkeimmät tarvekalut ja ne olivat kuluneita ja ikävännäköisiä.