Mutta kun Madeline tuli ulos, unohti hän ilottoman ja paljaan sisustuksen. Florence vei hänet kuistille ja viittasi kädellään laajan värikkääseen autiuteen.
"Tästä Bill pitää", sanoi hän.
Alussa ei Madeline voinut sanoa, mikä oli taivasta ja mikä maata. Näyttämön suunnattomuus herpaisi hänen käsityskykynsä. Hän istuutui vanhaan keinutuoliin ja katsoi katsomistaan sekä tiesi, ettei hän tajunnut sen todellisuutta, mikä avautui ihmeellisenä hänen edessään.
"Me olemme kunnaiden reunalla", sanoi Florence. "Te muistatte, että me kuljimme vuorijonon pohjoisen pään ympäri? No, se on nyt meidän takanamme ja te voitte nähdä yli rajaviivan Arizonaan ja Meksikoon. Tuo pitkä harmaa rinne on San Bernardinon laakson pää. Suoraan toisella puolella näette mustat Chiricahua-vuoret ja tuolla etelässä Guadalupe-vuoret. Tuo kauhea välillä oleva punainen rotko on erämaa ja kaukana himmeiden, sinisten huippujen takana on Sierra Madre Meksikossa."
Madeline kuunteli, katseli jännittäen silmiään ja ihmetteli, oliko se vain hämmästyttävä kangastus ja miksi se näytti niin erilaiselta kuin kaikki muut, mitkä hän oli nähnyt, niin loputtomalta, niin erehdyttävältä, niin suurenmoiselta.
"Teiltä varmaan kuluu aikaa tottuaksenne olemaan näin ylhäällä ja näkemään näin paljon", selitti Florence. "Siinä on salaisuus — me olemme korkealla, ilma on kirkas ja koko tuo paljas maailma on allamme. Eikö se tavallaan rauhoita teitä? No, se tekee sen vielä. Katsokaa nyt noita pilkkuja laaksossa. Ne ovat asemia, pieniä kaupunkeja. Rautatie menee tuota pitkin alas. Suurin pilkku on Chiricahua. Sinne on yli neljäkymmentä mailia. Täällä toisella puolen, pohjoisessa, voitte nähdä Don Carlosin karjatalon. Se on viidentoista mailin päässä. Ja minä toivon että se olisi tuhannen päässä. Tuo pieni, vihreä neliö noin puolitiessä tämän paikan ja Don Carlosin välillä — se on Alin karjatalo. Aivan meidän alapuolellamme ovat meksikolaisten talot. Siellä on kirkkokin. Ja täällä vasempaan näette Stillwellin karja-aitaukset, majat ja hänen tallinsa, kaikki hajoamassa palasiksi. Karjatalo on mennyt raunioiksi. Kaikki karjatalot ovat menossa raunioiksi. Mutta useimmat niistä ovat pieniä ja vähäpätöisiä yrityksiä. Ja täällä — näettekö tuon tomupilven laaksossa? Siellä on karjantarkastus. Odottakaahan, minä haen kaukoputken."
Kaukoputken avulla Madeline näki etualalla suuren karjalauman, jossa karjan muodostamat tummat vahvat virrat ja täplikkäät viivat kulkivat joka taholle. Hän näki tomuviiruja ja -pilviä, juoksevia hevosia.
"Karjantarkastus! Haluan tietää kaikki siitä — nähdä sen", selitti Madeline. "Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä se merkitsee, mitä varten se on, ja viekää minut sitten sinne alas."
"Se on mainio näky! Minä vien ilomielin teidät alas, mutta luulen ettette halua mennä lähelle. Harvoilla Idän ihmisillä on käsitystä avoimesta laitumesta ja taistelusta, joka karjalla on toimeentulossaan, sekä cowboyn kovasta elämästä. Tämä varmaan avaa teidän silmänne, neiti Hammond. Olen iloissani että haluatte oppia tuntemaan näitä asioita. Teidän veljenne olisi saavuttanut suurta menestystä karjataloudessaan, elleivät kilpailevat karjanhoitajat olisi menetelleet kehnosti. Mutta hän onnistuu vielä heistä huolimatta."
"Totisesti hän tekee sen", vastasi Madeline. "Mutta kertokaa minulle kaikki, mikä koskee karjantarkastusta."