"No, ensiksikin jokainen karjanomistaja merkitsee polttomerkillä oman laumansa. Ilman sitä ei kukaan voi tuntea omaa karjaansa suuressa laumassa. Meidän laitumillamme ei ole aitoja. Eri laumat ovat laitumella yhdessä. Jokainen vasikka on mikäli mahdollista otettava kiinni ja merkittävä emänsä polttomerkillä. Se ei ole helppo tehtävä. Maverick on merkitön vasikka, joka on vieroitettu ja elää yksikseen. Maverick kuuluu sitten sille miehelle, joka löytää sen ja varustaa merkillään. Niillä pikkuvasikoilla, jotka kadottavat emänsä, on kova aika jälkeenpäin. Monet niistä kuolevat. Meillä on joka vuosi kaksi suurta karjantarkastusta, mutta pojat tekevät polttomerkkejä jokseenkin koko vuoden. Vasikka pitäisi varustaa merkillä heti kun se löydetään. Se on varokeino karjanvarkaita vastaan. Varkailla on monta kavalaa temppua. He tappavat vasikan emän, he varastavat ja kätkevät vasikan ja merkitsevät sen sitten.
"Meillä on suuri karjantarkastus syksyllä, kun on runsaasti ruohoa ja vettä ja kun kaikki eläimet ovat hyvässä kunnossa. Laakson karjanhoitajat ajavat yhteen kaiken karjansa, minkä voivat löytää. Sitten he varustavat polttomerkillä ja leikkausmerkiliä jokaisen lauman sekä ajavat sen kotiin. Siihen menee viikkoja. On niin monta sekarotuista, joilla on pieni karjakanta, ja he ovat voimakkaita sekä ahnaita. Bill sanoo, että hän tuntee sekarotuisia, joilla ei milloinkaan ollut sonnia tai lehmää ja nyt heillä on yhä kasvavia laumoja."
"Ja hevoset? Haluan tietää niistä", sanoi Madeline.
"Tulkaa, mennään tarhaan katsomaan harvoja jäljelle jätettyjä hevosia."
Madelinelta menivät aamutunnit kuistilla katsellessa aina muuttuvaa näköalaa. Puolen päivän aikaan tuli ajomies tuoden hänen matka-arkkujaan. Murkinan jälkeen hän vaihtoi vaatteensa ratsastuspukuun ja mennessään ulos huomasi Florencen odottavan hevosineen.
Lännen tytön kirkkaat silmät näyttivät tarkastavan Madelinen ulkomuodon kauttaaltaan yhdellä ainoalla nopealla tutkivalla katseella ja sitten ne loistivat mielihyvästä.
Madelinea hämmästytti se seikka, että vaikka hän ja Florence olivat ratsastaneet jo melkoisen ajan, eivät he ilmeisesti tulleet yhtään lähemmäksi karjantarkastuspaikkaa. Laakson loivenemisen saattoi huomata vasta kun oli päästy muutamia maileja kauemmas. Katsoessaan eteenpäin Madeline kuvitteli laaksoa vain muutaman mailin laajuiseksi. Hän olisi ollut varma siitä, että saattoi kävelyttää hevosensa sen lävitse tunnissa. Kuitenkin tuo Chiricahua-vuorten musta jyrkkäpiirteinen jono oli pitkän päivämatkan päässä ratsastamaan tottuneelle cowboyllekin. Vain taakseen katsomalla saattoi Madeline käsittää etäisyyksien oikean suhteen.
Asteittaisesti mustat pilkut laajenivat sekä muodostuivat karjaksi ja hevosiksi, jotka liikkuivat suuren tomuisen täplän ympäri. Seuraavan puolen tunnin kuluessa Madeline ratsasti Florencen takana saapuen toimintapaikan ulommaisille reunoille. Tytöt pysähdyttivät hevosensa lähellä suuria vaunuja, joiden ympäristössä oli enemmän kuin sata hevosta, jotka söivät, kiljuivat, ravasivat ympäri sekä nostelivat päätään tarkastaakseen tulijoita. Neljä cowboyta oli ratsain vartioimassa tätä hevosjoukkoa. Tömisevien kavioiden kopina täytti Madelinen korvat. Liikkuvat karjajonot olivat sulaneet suureksi liikkuvaksi laumaksi, jonka tomu teki puolittain näkymättömäksi.
"Minä en voi käsittää mitä tapahtuu", sanoi Madeline. "Haluan mennä lähemmäksi."
He menivät puolet matkasta, ja kun Florence taas pysähtyi, ei Madeline ollut vieläkään tyytyväinen vaan pyysi päästä lähemmäksi. Tällä kertaa Al Hammond näki heidät, huusi jotakin, jota Madeline ei ymmärtänyt, ja pysäytti heidät sitten.