"Hohhoo! Eivät ne ole ollenkaan vahingoittuneet. Ne vain mölisevät mammojaan."
Cowboyt osoittivat ihmeteltävää ratsastustaitoa ja vaikka he olivat välinpitämättömiä, kuvitteli Madeline näkevänsä huolenpitoa ratsuista ja karjasta. He vaihtoivat ratsuja usein. Vasta tehtyään tunnin ajan huomioitaan Madeline rupesi näkemään, mikä vaivalloinen ja vaarallinen työ cowboyilla oli suoritettavana. He olivat alituiseen villien, pahankuristen ja suurisarvisten härkien joukossa. Monessa tapauksessa he saivat kiittää hevostaan hengestään. Vaara uhkasi useimmiten, kun cowboy hypähti maahan sitomaan ja merkitsemään vasikkaa, jonka hän oli syössyt kumoon. Jotkut lehmät hyökkäsivät heidän päälleen. Aika ajoin Madelinen sydän hypähti kurkkuun pelosta, että mies saisi surmansa sarvien lävistämänä.
Koko ajan oltiin puuhassa lakkaamatta. Kuului meteliä, mylvinää ja ammumista, tömähdyksiä, kun raskaat ruumiit iskivät toisiinsa ja kaatuivat. Joku lauloi hupaista laulua, toinen vihelteli, muuan poltti savuketta. Aurinko paistoi kuumasti ja hevoset tippuivat hikeä. Madeline alkoi tuntea itsensä sairaaksi. Tomu tukahdutti häntä ja haju miltei läkähdytti. Mutta tämä sai hänet vain päättäväisemmäksi pysymään paikoillaan. Florence pyysi häntä tulemaan pois tai ainakin siirtymään taaksepäin pahimmasta paikasta. Stillwell yhtyi Florenceen. Mutta Madeline kieltäytyi hymyillen. Sitten hänen veljensä sanoi:
"Kuulehan, tämä tekee sinut sairaaksi. Sinä olet kalpea."
Mutta tyttö vastasi aikovansa pysyä siinä, kunnes päivän työ olisi lopussa. Al katsoi häneen kummallisesti eikä sanonut mitään. Sitten alkoi ystävällinen Stillwell puhua.
"Neiti Majesty, te näette karjanhoitajan ja cowboyn elämän aivan sellaisenaan. Katsokaahan tuota Nelsiä. Huomatkaa, että ne vähät hiukset, mitä hänellä on, ovat lumivalkoisia. Hän on punainen, laiha ja kova — palanut. Hän näyttää kuusikymmenvuotiaalta — vanhalta mieheltä. No, Nels ei ole nähnyt neljääkymmentä. Neiti Majesty, Arizona se teki Nelsin siksi, mikä hän on, Arizonan erämaa ja lehmäpaimenen työ. Hän oli ampunut pahoja valkoisia miehiä ja pahoja puoliverisiä ennen kuin oli kahdenkymmenenyhden vanha. Hän on nähnyt jonkin verran elämää, tuo Nels. Hän kuuluu erämaahan, voi sanoa että hän on kiveä, tulta, hiljaisuutta, kaktusta ja voimaa. Hän on ihmeellinen mies. Hän näyttää teistä karkealta. No, minä näytän teille kvartsipalasia karjataloni takaosassa olevasta vuoristosta. Ne ovat niin karkeita, että ne haavoittavat teidän käsiänne, mutta niissä on puhdasta kultaa. Ja niin on Nelsin sekä monen muun cowboyn laita.
"Ja tuolla on Price, Monty Price. Hän on loukkaantunut luullakseni. Se on syynä siihen, että hän on ilman hevosta ja köyttä ja ontuu noin. No, hän on saanut pienen viilloksen."
Madeline näki hyvin lyhyen, kurtistuneen pikku miehen, hassunnäköisen ja vääräsäärisen, jolla oli kasvoilla loppuunpalaneen tuhan väri ja kovuus. Mies ontui vankkureita kohti.
"Hänessä ei ole paljon katseltavaa, vai mitä?" jatkoi Stillwell. "No, Monty Price näyttää hitonmoiselta. Mutta ulkonäkö totisesti pettää. Montylla on takanaan kokonaisten vuosien retkeilyt Missourin alangoilla ja suurilla ruohoaavikoilla, missä on korkeata ruohoa ja joskus tulipaloja. Montanassa on lumimyrskyjä, jotka jäädyttävät karjan paikoilleen. Ja hevoset paleltuvat kuoliaiksi. Kertomus Montysta, mikä tuli meidän korviimme, kuuluu näin: Hän oli joutunut ruohoaavikkotuleen ja olisi voinut pelastautua helposti. Mutta siellä oli yksinäinen karjatalo aivan tulilinjalla ja Monty tiesi, että sen omistaja oli poissa ja vaimo sekä pikkulapsi kotona. Hän tiesi myöskin, että tuulen puhaltaessa karjatalo joutuisi tulen uhriksi. Hän pani paljon alttiiksi. Hän pani vaimon taaksensa, kietoi pikkulapsen ja hevosensa peitteeseen sekä ratsasti pois. Se oli tosiaan ratsastusta, olen kuullut! Mutta tuli saavutti Montyn lopulta. Vaimo putosi ja oli hukassa ja sitten kaatui hänen hevosensa. Ja Monty juoksi, käveli ja ryömi tulen lävitse sen pikkulapsen kanssa ja pelasti sen."
Eräs lahja ja kauppa