"Te pysytte siinä!" määräsi hän.
Vaikka hänen äänensä ei ollut tyly, sai se tytön tuntemaan itsensä voimattomaksi. Ei kukaan ollut milloinkaan puhutellut häntä sellaisella äänellä. Nainen hänessä totteli — ei ylpeä Madeline Hammond semmoisenaan.
Padre kohotti ristissä olevat kätensä kuin rukoillen henkensä puolesta ja alkoi kiireesti puhua espanjaa. Madeline ei ymmärtänyt. Cowboy veti esiin suuren revolverin ja heilutteli sitä papin kasvojen edessä. Sitten hän laski sen ilmeisesti tähdätäkseen papin jalkoihin. Näkyi punainen leimahdus ja sitten kuului laukaus, joka tyrmistytti Madelinen. Huone täyttyi savusta ja ruudinhajusta. Madeline ei pyörtynyt eikä edes sulkenut silmiään, mutta hän tunsi olevansa kiinni kylmissä pihdeissä. Kun hän saattoi nähdä selvästi savun lävitse, tunsi hän helpotuksen tunnetta siitä, ettei cowboy ollut ampunut padrea. Mutta mies heilutteli yhä asettaan ja laahasi uhriaan tytön luokse. Mikä saattoikaan olla juopuneen tarkoitus? Sen täytyi olla — varmasti se oli kuje. Madelinella oli hämärä muisto Alfredin ensimmäisistä kirjeistä, jotka kuvailivat cowboyien erikoisenlaatuisia huveja. Sitten hän muisti erään elokuvan, jonka oli nähnyt: cowboyt tekemässä eriskummallista pilaa yksinäiselle koulunopettajalle. Heti kun Madeline ajatteli sitä, hän oli varma siitä, että Alfred valmisti hänelle pienen, hurjan Lännen hauskutuksen. Hän saattoi tuskin uskoa siihen, mutta sen täytyi olla totta. Alfred luultavasti seisoi nyt oven tai ikkunan ulkopuolella nauraen sisaren hämmennystä.
Suuttumus hillitsi Madelinen kauhun. Hän nousi pystyyn ja lähti ovea kohti. Mutta cowboy sulki hänen tiensä — tarttui hänen käsivarsiinsa. Silloin Madeline arvasi, ettei hänen veljellään voinut olla mitään osuutta tässä. Tämä ei ollut mikään kuje. Tämä oli jotakin, joka tosiaan tapahtui, joka oli todellista, joka uhkasi. Hän koetti vääntäytyä irti tuntien tulistuneensa siitä, että juopunut lurjus koski häneen. Tasapaino, arvokkuus, sivistys — kaikki hankitut ominaisuudet pakenivat taisteluhalua. Hän oli voimakas. Hän taisteli epätoivoisesti. Mutta mies pakotti hänet takaisin. Madeline ei ollut milloinkaan tiennyt, että ihminen saattaisi olla noin vahva. Ja sitten miehen kylmästi hymyilevät kasvot heikonsivat Madelinea, kunnes hän vaipui vavisten penkkiä vasten.
"Mitä — te — tarkoitatte?" läähätti hän.
"Kultaseni, hellitähän vähän suitsia", vastasi toinen rattoisasti.
Madeline luuli näkevänsä unta. Hän ei voinut ajatella selvästi. Kaikki oli ollut liian nopeata, liian kauheata hänen ymmärtääkseen. Mutta hän ei ainoastaan nähnyt miestä, vaan myös tunsi hänen voimakkaan läsnäolonsa. Ja vapiseva pappi, sininen savuhattara, ruudinhaju — ne eivät olleet epätodellisia.
Sitten leimahti aivan hänen silmiensä edessä toinen sokaiseva liekki ja hänen korvansa juurella jyrisi toinen laukaus. Kykenemättä seisomaan liukui Madeline penkille. Hänen havaintokykynsä kieltäytyi tekemästä selkoa siitä mitä tapahtui muutamien seuraavien hetkien aikana, mutta kun hänen mielensä vähän tasaantui, kuuli hän kuin unessa padren sanelevan kiireisesti vieraita sanoja. Se loppui ja sitten cowboyn ääni herätti hänet.
"Lady, sanokaa 'kyllä'. Sanokaa se — nopeaan! Sanokaa se — kyllä."
Pelkän mielijohteen takia, vastustamattoman voiman takia hän lausui sanan 'kyllä'.