"Ja nyt, lady — voidaksemme lopettaa tämän sopivalla tavalla — mikä on nimenne?"
Yhä totellen konemaisesti hän sanoi sen miehelle.
Mies tuijotti hetken ikään kuin nimi olisi herättänyt mielikuvayhtymiä hiukan sumentuneessa mielessä. Hän nojautui taaksepäin epävarmasti. Madeline kuuli hänen hengityksensä aiheuttaman puhalluksen, jonkinlaisen kovan puuskan.
"Mikä nimi?" kysyi mies.
"Madeline Hammond. Minä olen Alfred Hammondin sisar."
Mies nosti kätensä ja pyyhki pois jotakin kuviteltua silmiensä edestä. Sitten hän kumartui Madelinen yli käsi vavisten ja tapaili hänen huntuaan. Mutta ennen kuin hän saattoi koskettaa sitä, sysäisi tyttö sen syrjään paljastaen kasvonsa.
"Ette kai — ole — Majesty Hammond?"
Miten ihmeellistä — ihmeellisempää kuin mikään mitä Madelinelle oli tapahtunut — oli kuulla tuo nimi cowboyn huulilta! Sillä nimellä hän oli tuttavapiireissä tunnettu, vaikka vain hänen läheisimmillään ja rakkaimmillaan oli oikeus käyttää sitä. Nyt se sai eloon hänen tylsyneen havaintokykynsä ja hän sai ponnistellen taas hallituksi itsensä.
"Te olette Majesty Hammond", vastasi mies ja tällä kertaa hän pikemmin vakuutti kuin kysyi.
Madeline nousi ja katseli toista kasvoihin.