"No, olen iloinen siitä", sanoi Madeline. "Tuli puhdistaa täällä ilmakehän ja säästää minulta kustannuksia. Hui, tuo kammottava karjatalo on koskenut hermoihini! Florence, luulen että olet anastanut itsellesi osan ratsastuspuvustani. Eikö Alfredilla ole kynttilöitä?"
Florence auttoi Madelinea pukeutumaan. Sitten he kompastelivat kiireissään tuolien yli ja tulivat kuistille.
Lännessä, alhaalla taivaanrannalla, näki Madeline liehuvia punaisia liekkejä ja tuulentuivertamia savupatsaita. Stillwell näytti hämmästyneeltä.
"Al, minä luulen että ammukset lentävät ilmaan", sanoi hän. "Niitä oli kylliksi paljon lennättämään talon tiehensä."
"Bill, varmaankin cowboyt korjaavat sellaiset aineet talteen ensi töikseen", vastasi Alfred huolestuneena.
"Luulen niin. Mutta yhtä kaikki olen huolissani. Ehkäpä hakemiseen ei ole aikaa. Otaksutaanpa, että ruuti räjähtää, kun pojat ovat sitä hakemassa. Me saamme nähdä pian. Ellei räjähdys tule hetimiten, voimme olla varmoja, että pojat ovat saaneet laatikot ulos."
Seuraavina hetkinä vallitsi tuskallinen hiljaisuus. Madeline tunsi ahdistuksen kurkussaan ja sydämensä nopean lyönnin. Vihdoin hän tunsi helpotusta, kun Stillwell selitti, että räjähdyksen vaaraa ei tarvinnut enää pelätä.
"Voitte varmasti luottaa Gene Stewartiin", lisäsi hän.
Yö sattui olemaan osittain pilvinen, kuu tuli näkyviin ja tuuli puhalsi vahvana. Tulen kirkkaus näytti himmentyvän. Se muistutti suuren suurta ilovalkeata, jota verhosi jokin suuri peite, minkä läpi erilaiset tulikielekkeet tunkeutuivat. Nämä liekkikaistaleet lennähtivät ylös kiemurrellen tuulessa ja haihtuivat sitten. Tuli hetki, jolloin mustempi varjo levisi liekkien yli ja hävitti ne. Yö verhosi näyttämön. Kuu pilkisti kaarevana, keltaisena reunana hajanaisten pilvien takaa. Kaiken todennäköisyyden mukaan oli tuli palanut loppuun. Mutta äkkiä näyttäytyi hieman valoa sieltä missä kaikki oli ollut sysimustaa. Se kasvoi ja tuli pitkäksi ja teräväksi. Se liikkui. Siinä oli eloa. Se lensi ylös. Sen väri lämpeni valkoisesta punaiseksi. Sitten sen vierestä purkautui liekki jälleen noustakseen suureksi vaihtelevaksi tulipatsaaksi, joka kiipesi korkeammalle ja korkeammalle. Äärettömiä suppilomaisia savuröykkiöitä, keltaisia, mustia ja valkoisia, kaikissa tulenvärinen vivahdus, nousi vinosti taivaalle ajautuen pois tuulen mukana.
"Luulenpa, ettemme voi laskea hyväksemme niitä kahtatuhatta tonnia alfalfaheinää niin kuin kuvittelimme", huomautti Stillwell.