"Tuo viimeinen purkaus johtui palavasta heinästä", sanoi Madeline. "Minä en sure karjataloa. Mutta on vahinko menettää sellainen määrä hyvää karjanrehua."
"Se on menetetty, siinä ei ole epäilemistä. Tuli sammuu yhtä nopeasti kuin leimahtaakin. No, toivon ettei kukaan pojista pannut itseään vaaraan pelastaakseen satulan tai peitteen. Montyhan on hitonmoinen juoksemaan kujanjuoksua tulessa. Hän on kuin hevonen, joka juuri on vedetty ulos palavasta tallista ja joka juoksee takaisin ihan hulluna. Noin! Se riutuu nyt. Luulenpa, että voimme kaikki hyvällä syyllä lähteä takaisin sisään. Kello on vasta kolme."
"Ihmettelen vain sitä, mistä tuli sai alkunsa", huomautti Alfred. "Jonkun huolimattoman cowboyn savuke, lyönpä vetoa."
Stillwell nauroi:
"Sinä olet luottavainen toveri. Minä hieman epäilen savuketta. Mutta jos se oli savuke, kuului se vaquerolle eikä pudonnut vahingossa."
"No, ethän tarkoita, että Don Carlos poltti karjatalon?" huudahti Alfred.
Taas vanha karjanhoitaja nauroi.
"Tietysti Don Carlos sytytti tulen", puuttui puheeseen Florence innokkaasti. "Al, vaikka eläisit sata vuotta, et opi ikinä sitä, että sekarotuiset ovat petollisia. Tiedän, että Gene Stewart epäili jotakin salakähmäisyyttä."
"Tulkaa, mennään takaisin sisälle. Joku ratsastaa aamulla varhain tuonne ja kertoo meille, miten asiat ovat."
Madeline heräsi aikaisin, mutta ei niin aikaisin kuin toiset. Stillwell ei ollut rakastettavalla tuulella, hän katsoi yhtä mittaa kelloonsa ja murisi, koska cowboyt olivat niin hitaita tulemaan uutisineen. Hän hotkaisi aamiaisensa ja ravasi kuistia ylös ja alas. Madeline huomasi, että Alfred tuli levottomaksi. Vihdoin hän lähti pöydästä.