"Florence, mitä — mitä sinä odotat?" kysyi Madeline hermostuneesti.
"En tiedä. Sekarotuisista ei voi koskaan sanoa mitään. Toivon etteivät Bill ja Al olisi lähteneet luotamme. Kuitenkaan he eivät olisi voineet auttaa meitä, jos tulisi kysymykseen takaa-ajo. Me juoksisimme suoraan pois heidän luotaan. Sitä paitsi he ampuisivat. Olenpa tyytyväinen, että olemme saaneet kotiinmenohomman omiin käsiimme. Emme uskalla seurata Alia Don Carlosin karjatalolle päin. Siellä koituu ikävyyksiä. Muuta neuvoa ei siis ole kuin lähteä kotimatkalle. Tule, lähdetään ratsastamaan."
Tiheä mesquitekasvillisuus peitti ensimmäisen harjanteen huipun ja tie kulki sen halki. Florence ajoi varovasti ja heti kun saattoi nähdä huipun yli käytti hän kaukoputkeaan. Sitten hän jatkoi matkaansa. Madeline seurasi kintereillä.
Kun noustiin kolmannelle harjanteelle oli Florence vieläkin varovaisempi. Ennen kuin hän ehti tämän harjanteen huipulle, astui hän hevosen selästä, kietoi ohjakset puunoksan ympärille ja viitaten Madelinea odottamaan hiipi eteenpäin pois näkyvistä. Madeline odotti levottomasti kuunnellen ja tarkaten. Mutta varmaa oli, ettei hän voinut nähdä mitään levottomuutta aiheuttavaa. Aurinko paistoi jo kuumasti, aamutuuli kahisutti ohutta mesquitelehvästöä, pitkäpyrstöinen, julmanokkainen ruskea lintu liihotti niin likeltä, että hän olisi voinut koskettaa sitä piiskallaan. Mutta hän oli vain epäselvästi tietoinen näistä asioista. Yht'äkkiä Majestyn korvat olivat suoraan pystyssä. Sitten näyttäytyivät polun käänteessä Florencen kasvot omituisen valkoisina.
"S-s-sh!" kuiskasi Florence pitäen sormeaan varoittaen ylhäällä. Hän ehti hevosen luo ja hyväili sitä rauhoittaakseen. "Nyt asia on selvillä", jatkoi hän. "Joukko vaqueroja piileskelee mesquitessa harjanteen yläpuolella! He eivät ole vielä nähneet eivätkä kuulleet meitä. Olisi paras ratsastaa eteenpäin, poiketa tieltä ja ehtiä ennen heitä karjatalolle. Madeline, sinä olet kalpea! Älä pyörry!"
"En pyörry. Mutta älä pelottele minua. Uhkaako vaara? Mitä meidän pitää tehdä?"
"Ei ole vaaraa", jatkoi Florence kuiskaten. "Asiat ovat käyneet aivan kuin Gene Stewart sanoi. Meidän olisi — Alin olisi pitänyt kuunnella. Luulen — pelkään, että Gene tiesi!"
"Tiesi mitä?" kysyi Madeline.
"Älä välitä siitä nyt! Kuule. Emme uskalla lähteä takaisin. Me menemme eteenpäin. Minulla on muuan suunnitelma petkuttaakseni sitä irvistelevää Don Carlosta. Astu alas, Madeline — joudu!"
Madeline astui alas satulasta.