"Anna minulle valkoinen villatakkisi. Ota se pois — ja tuo valkoinen hattu! Kiiruhda."
"Florence, mitä sinä tarkoitat?" huudahti Madeline.
"Ei niin äänekkäästi", kuiskasi toinen. Hänen harmaat silmänsä välähtivät. Hän oli ottanut päältään sombreronsa ja takin, jotka hän ojensi Madelinelle. "Tässä. Ota nämä. Anna minulle omasi. Nouse sitten mustan hevosen selkään. Minä ratsastan Majestyllä. Nyt ei puhelemiseen ole aikaa."
"Mutta miksi — mitä tahdot…? Ah! Sinä aiot saada vaquerot pitämään itseäsi minuna!"
"Olet arvannut oikein. Tahdotko…!"
"En anna tehdä mitään sellaista", vastasi Madeline.
Silloin Florencen kasvot muuttuivat ja saivat kovan, jäykän ilmeen, joka on luonteenomainen cowboyeille. Madeline oli huomannut välähdyksiä tästä ilmeestä Alfredin kasvoilla, samoin Stewartin ja Stillwellin kasvoilla aina. Se oli rautaa ja tulta, muuttumatonta, hillitsemätöntä tahtoa. Rajuuttakin oli siinä nopeassa liikkeessä, jolla Florence pakotti Madelinen muuttamaan varusteitaan.
"Se olisi ollut minunkin ajatukseni, vaikka Stewart ei olisi käskenyt minua tekemään siten", sanoi Florence. "Don Carlos tavoittelee sinua. Hän ei väijyisi ketään muuta. Hän ei tapa cowboyeja näinä päivinä. Hän haluaa sinua jostakin syystä. Siten ajatteli Gene ja nyt minä uskon häntä. No, me saamme siitä selvän viidessä minuutissa. Sinä ratsastat mustalla, minä ratsastan Majestyllä. Me hiivimme heidän ohitseen pensaikon läpi, näkymättömiin ja kuulumattomiin, kunnes voimme murtautua avoimelle paikalle. Sitten me erkanemme. Sinä menet suoraa päätä karjataloon. Minä kiiruhdan laaksoon, missä Gene sanoi cowboyden olevan karjoineen. Vaquerot pitävät minua sinuna. He tuntevat nuo valkoiset vaatekappaleet, joita sinä pidät. He ajavat takaa minua. Mutta he eivät pääse milloinkaan lähelle minua. Ja sinä olet nopean hevosen selässä. Mutta sinua ei ajeta takaa. Minä uskallan kaikki sen otaksuman varaan. Luota minuun, Madeline. Tämä on varmin keino pettää Don Carlosia."
Madeline tunsi suostuvansa enemmän pakosta kuin omasta halustaan. Hän nousi mustan hevosen selkään ja tarttui ohjaksiin. Florence lähti toiseen suuntaan ja meni mesquiten läpi. Madeline etsi hiekkaisia maatäpliä ja puiden välisiä avonaisia käytäviä ja varoi huolellisesti taittamasta oksaakaan. Usein hän pysähtyi kuuntelemaan. Tämä ehkä puolen mailin kierros vei Madelinen paikalle, mistä hän saattoi nähdä avoimen kentän, karjatalon vain muutaman mailin päässä ja karjalauman. Hän ei ollut menettänyt rohkeuttaan, mutta varmaa oli, että nuo tutut näyt huojensivat jonkin verran mieltä. Pian Madeline näki pensaikon reunan, harmaaksi vaalenneen ruohon ja tasaisen maan.
Florence odotti aukeamalla matalien puiden välissä. Hän katsahti Madelineen kirkkain silmin.