"Kaikki on ohi paitsi ratsastus! Se tulee varmaan helpoksi. Kiireesti matkaan nyt ja pysy kylmäverisenä!"
Kun Florence käänsi tulisen päistärikön ja huudahti sen korvaan, näytti Madeline käyvän veltoksi ja avuttomaksi. Suuri hevonen rupesi juoksemaan tömistäen. Tämä toi mieleen Bonitan, liehuvan, tumman tukan ja villin yöllisen ratsastuksen. Florencen hiukset aaltoilivat tuulessa ja loistivat kullalta auringonvalossa.
Hevonen halusi juosta ja se oli nopea. Madeline hellitti ohjaksia, laski ne valloilleen hevosen kaulalle. Eläin meni ryskyen pienten mesquite-tiheikköjen läpi ja harppasi halkeamien sekä vesiperäisten paikkojen yli. Madeline kuulosteli jäljessään kajahtelevien kavioiden töminää. Hän katsahti vasten tahtoaan taaksensa. Noin mailin mittaisella harmaalla lakeudella ei ollut yhtään hevosta, miestä eikä mitään elävää olentoa. Hän kääntyi katsoakseen taaksensa toiselle puolelle, alas laakson rinnettä.
Sieltä avautuva näky — Florence ratsastaen Majestyllä ja koettaen mutkia tehden paeta kokonaista vaquero-joukkoa — sai Madelinen posket vaalenemaan ja sai hänet tarttumaan kauhuissaan satulannuppiin. Madeline näki erään vaqueron tulevan lähemmäksi heiluttaen lassoaan päänsä ympäri, mutta hän ei ollut kyllin lähellä heittääkseen sen. Toinen vaquero kiiti poikittain toisen eteen. Sitten, Madelinen läähättäessä äänettömässä odotuksessaan, päistärikkö käännähti sivulle väistääkseen hyökkäyksen. Välimatka kasvoi Florencella ja takaa ajajilla.
Madelinen silmät peitti hämärä eikä siihen ollut syynä tuulen tuiverrus. Hän hieroi sen pois ja näki Florencen lentävänä pilkkuna epäselvän harson läpi. Uskalias tyttö!
Kun Madeline seuraavan kerran katsoi taakseen, oli Florence kaukana takaa-ajajiensa edellä ja miltei katoamassa matalan kummun taakse. Varmana Florencen turvallisuudesta Madeline ryhtyi ajattelemaan omaa kulkuaan ja mahdollisuuksia, jotka odottivat karjatalolla. Hän muisti epäonnistumisensa koettaessaan saada jonkun puhelimeen. Totta oli, että myrsky oli kerran katkaissut johtimen. Mutta hänellä oli vain vähän todellista toivoa siitä, että asia olisi siten tällä kertaa. Hän ratsasti eteenpäin pidättäen mustaa hevostaan karjataloa lähestyessään. Hän lähestyi sitä etelästä eikä tavallista polkua, joten hän tuli pitkin kummun rinnettä talon takaosaa kohti. Hän ei voinut huomata mitään erikoista.
Oli ehkä onneksi, että kiipeäminen rinnettä ylös hidastutti mustan vauhtia ja hän voi ohjata sitä. Se ei ollut enää vaikeasti pysäytettävissä. Mutta sillä hetkellä, jolloin hän laskeutui sen selästä, se hypähti ja ravasi pois. Rinteen reunalla, vastapäätä karja-aitauksia se pysähtyi, kohotti päätään ja nosti korvansa pystyyn. Sitten se päästi hirnunnan ja syöksyi polkua alas.
Madeline, jota tämä hirnuminen varoitti, koetti rohkaista itsensä uutta ja odottamatonta tilannetta varten. Mutta kun hän huomasi vieraan miesjoukon ratsastavan nopeasti alas rinnettä, tunsi hän pelkoa ja pakeni päistikkaa taloon.
Guerillajoukkio
Madeline telkesi oven ja paeten keittiöön neuvoi kauhistuneita palvelijoita sulkeutumaan huoneeseensa. Sitten hän juoksi omiin huoneisiinsa. Hänelle oli vain muutamien hetkien asia sulkea ja varustaa poikkipuilla raskaat ikkunaluukut. Mutta kun hän oli vielä kiinnittämässä viimeistä, kopisivat kaviot talon edustalla. Hän näki vilaukselta villejä, takkuisia hevosia ja rääsyisiä, tomuisia miehiä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt näitä ratsastajia. Vaqueroissa oli siroutta ja tyylikkyyttä, he pitivät pitseistä, helyistä ja ripsuista, he varustivat hevosensa hopeoiduin koristein. Mutta ratsastajat, jotka nyt tömistivät ajotielle, olivat eriskummallisia, laihoja ja villejä. He olivat guerilloja, rosvojoukkiota, joka oli rasittanut rajaseutuja vallankumouksen alkamisesta asti. Toinen silmäys sai Madelinen vakuuttuneeksi siitä, etteivät he kaikki olleet meksikolaisia.