Lainsuojattomien näkeminen tuossa joukossa sai Madelinen käsittämään todellisen vaaransa. Hän muisti, mitä Stillwell oli kertonut hiljattain sattuneista rosvojen ryöstöretkistä pitkin Rio Grandea. Nuo kiertelevät joukot, jotka työskentelivät vallankumouksen kiihtymyksen vallitessa, näyttäytyivät siellä täällä syrjäisissä paikoissa ja olivat tiessään yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Useimmiten he halusivat rahaa ja aseita, mutta heillä oli tapana varastaa kaikkea ja suojattomat naiset olivat kärsineet heidän käsissään.
Madeline kokosi kiireesti arvopaperinsa ja melkoiset rahamäärät, jotka hänellä oli pulpetissaan, juoksi ulos, sulki ja lukitsi oven, kulki pation poikki talon toiselle puolelle ja lähti taas sisään koettaen päättää, mihin monista käyttämättömistä huoneista olisi paras piilottautua. Ja ennen kuin hän oli tehnyt päätöksensä, tuli hän viimeiseen huoneeseen. Juuri silloin jyskytys oveen sekä palvelijattarien kimeät huudot lisäsivät Madelinen levottomuutta.
Hän astui viimeiseen huoneeseen. Siinä ei ollut lukkoa eikä telkeä ovella. Mutta huone oli suuri ja pimeä ja oli puoleksi täynnä alfalfaheinäpaaluja. Luultavasti se oli talon turvallisin paikka, ainakin tarvittaisiin aikaa löytämään jokin, joka oli kätketty sinne. Madeline pudotti arvoesineensä hämärään nurkkaan ja peitti ne irtonaisilla heinillä. Kun tämä oli tehty, tunnusteli hän tiensä kapeata käytävää pitkin päällekkäin kasattujen paalujen välitse ja kyyristyi erääseen seinäkomeroon.
Tuntiessaan, että oli välttämätöntä toimia, Madeline vapisi ja oli melkein hengittämättä. Hänen ihonsa tuntui tiukalta ja kylmältä. Hänen rinnallaan oli paino, hänen suunsa oli kuiva ja hänellä oli omituinen halu nieleskellä. Kumeita ääniä kuului talon toiselta puolelta. Näiden äänien hiljaisina väliaikoina hän kuuli hiirien kitinän ja kahinan heinissä. Hiiri juoksi hänen kätensä yli.
Hän kuunteli, toivoi ja kuitenkin pelkäsi cowboydensa lähestyvän. Tulisi taistelu — verta — miehiä ehkä tapettaisiin. Mutta ehkä guerillat menisivät ajoissa välttääkseen yhteentörmäystä hänen miestensä kanssa. Hän toivoi sitä.
Odottaminen ja kuunteleminen lisäsi hänen jännitystään. Ei näyttänyt tapahtuvan mitään. Ja kuitenkin tuntui kuluvan kokonaisia tunteja hänen kyyristellessään. Oliko Florence saavutettu? Hän epäili sitä, hän tiesi, ettei se voinut olla totta. Siitä huolimatta oli epävarmuuden tuottama jännitys kiduttava.
Yht'äkkiä oven läimähdys täytti hänet pelolla. Jotkut guerillat olivat tulleet talon itäiseen sivustaan. Hän kuuli saappaiden laahustusta ja kannusten kilinää, ovien läiskyttämistä ja huoneiden tutkimista.
Madeline kadotti luottamuksen kätköpaikkaansa. Lisäksi hän huomasi mahdottomaksi yrittää onneaan koettamalla päästä pois. Ajatus, että roistot ottaisivat hänet kiinni tässä pimeässä huoneessa, täytti hänet kauhulla. Hänen täytyi päästä valoon. Hän nousi nopeasti ja meni ikkunan luo. Rautainen koukku antoi helposti perään ja toinen puolikas pysyi kiinni toisen auetessa muutamia tuumia. Hän katseli ulos vihreälle rinteelle, jota peitti kukat ja pensaat. Ei miestä eikä hevosta näkynyt. Hän luuli olevansa varmemmin piilossa ulkona tiheikössä kuin talossa. Hyppäys ikkunasta olisi hänelle helppo.
Hän vetäisi puolikasta. Se ei liikahtanut. Se oli tarttunut alapuoleltaan kiinni. Vaikka hän veti kaikin voimin oli se turhaa. Luopuessaan yrityksestään kämmenet kuumina ja haavoittuneina hän kuuli miesten lähestyvän. Pelko, viha ja voimattomuus taistelivat ylivallasta ja saivat hänet epätoivoon. Hän oli nyt yksin ja hänen täytyi luottaa omaan itseensä. Ja kun hän jännitti jokaisen lihaksensa ja kuuli miesten ääniä ja hätäisen etsiskelyn melua, sai hän äkkiä varmuuden siitä, että he ajoivat häntä takaa. Hän tiesi sen. Hän ei ihmetellyt sitä. Mutta hän ihmetteli, oliko hän todellakin Madeline Hammond ja oliko mahdollista, että miehet tekisivät pahaa hänelle. Sitten raskaiden jalkojen töminä viereisen huoneen lattialla antoi hänelle pelon tuoman äärimmäisen voiman. Työntäen käsillään ja hartioillaan hän sai ikkunan liikkumaan tarpeeksi auki saadakseen ruumiinsa sen läpi. Sitten hän astui ikkunalaudalle ja liukui aukon läpi. Hän ei nähnyt ketään, hyppäsi alas ja juoksi pensaiden joukkoon. Sydän kurkussa Madeline kyyristyi maahan.
Kimeä kiljahdus, jota seurasi guerillojen juokseminen ja ratsaille nousu, nosti hänen toivoaan. He olivat nähneet cowboyt ja pakenivat. Saappaiden nopea töminä kuistilla ilmaisi, että miehet kiiruhtivat pois talosta.