Useita hevosia vilahti hänen ohitseen, ei kymmenenkään jalan päässä. Yksi ratsastaja näki hänet, sillä hän kääntyi huutaakseen taaksensa. Tämä sai Madelinen kauhistumaan. Tuskin tietäen mitä teki alkoi hän juosta talosta pois. Hänen jalkansa tuntuivat olevan lyijyä. Hän tunsi samaa kauheata voimattomuutta, mikä valtasi hänet joskus, kun hän uneksi olevansa takaa-ajettu. Hevosia ja huikkaavia ratsastajia kiiti hänen ohitseen pensaikkoon. Hänen takanaan kuului kavioiden töminää. Hän kääntyi sivulle, mutta töminä tuli lähemmäksi. Hän oli vähällä sortua siihen paikkaan.
Kun Madeline sulki silmänsä ja oli kaatua kavioiden alle, tarttui karkea, voimakas käsi häntä vyötäisistä, otti hänestä kiinni voimakkaasti ja heilautti hänet ilmaan. Hän tunsi raskaan iskun, kun hevosen lapa koski häneen, ja sitten käsivartensa vääntymisen, kun hänet vedettiin ylös. Tuska sai hänet kadottamaan näkönsä ja tuntonsa.
Mutta hän ei kadottanut tuntoaan siinä määrin, ettei olisi ollut tietoinen siitä, miten häntä kuljetettiin nopeasti pois. Hänestä se näytti jatkuvan pitkän aikaa. Kun hänen huomiokykynsä palasi, ei vauhti ollut enää rajua. Vähään aikaan ei hän voinut määritellä asentoaan. Sitten hän näki, että oli kasvot päin maata ja makasi poikittain satulassa pää riippuen alaspäin. Hän ei voinut liikuttaa edes kättänsä. Sitten hän tunsi pehmeän nahan kosketuksen. Hän näki meksikolaisen saappaan, jossa oli suuren suuri hopeakannus, sekä hevosen höyryävät kupeet ja jalat sekä tomuisen polun. Pian jonkinlainen punainen hämärä verhosi hänen silmänsä, hänen päätänsä huimasi ja hän tunsi liikkeen ja tuskan vain heikosti.
Kun oli kulunut aika, joka tuntui tuhannelta rasittavalta tunnilta, nosti joku hänet hevosen selästä ja pani maahan, missä hän vähitellen alkoi saada selville asiat, kun veri poistui hänen päästään ja hän saattoi nähdä.
Hän makasi harvassa mäntymetsikössä ja varjot osoittivat iltapuolen olevan käsillä. Hän tunsi palaneen puun savua ja kuuli hevosten hampaiden rouskutusta. Ihmisäänet saivat hänet kääntämään kasvonsa. Joukko miehiä seisoi ja istui leiritulen ympärillä syöden kuin sudet. Kiinniottajien katseet saivat Madelinen sulkemaan silmänsä ja lumous sekä pelko saivat hänet avaamaan ne taas. He olivat enimmäkseen hoikkavartaloisia ja ohutpartaisia meksikolaisia, mustia, laihoja ja nälistyneitä. Ei kellään ollut takkia. Muutamilla harvoilla oli kaulaliina. Joillakuilla oli nahkavyöt, joihin oli asetettu patruunoita. Vain harvoilla oli pyssy.
Miehet kohdistivat huomionsa toisaalta ahnaan ruokahalunsa tyydyttämiseen, toisaalta valppaaseen tähystämiseen. He odottivat jotakuta, ajatteli Madeline. Hän ei voinut ymmärtää kuin sanan sieltä ja täältä. Pian kuitenkin Don Carlosin nimi herätti hänessä uudelleen tarkkaavaa uteliaisuutta, sai hänet elävästi tuntemaan asemansa. Ja pelko valtasi taas hänet.
Jonkun guerillan matala huudahdus ja käsivarren heilaus sai koko joukon kääntymään ja keskittämään huomionsa vastakkaiseen suuntaan. He kuulivat jotakin. He näkivät jonkun. Likaiset kädet etsivät aseita ja sitten joka mies jäykistyi. Mutistiin kirouksia, tuli lyhyt hiljaisuuden aika, jota seurasi kuiskauksia, ja sitten selvä ääni huudahti "El Capitan!"
Puistatus kulki Madelinen läpi ja hänen silmäluomensa avautuivat selkoselälleen. Hän yhdisti heti paikalla El Capitanin nimen Stewartiin ja tunsi omituista mielipahaa. Hän ei ajatellut takaa-ajoa tai avuksi tulemista, vaan kuolemaa. Nämä miehet tappaisivat Stewartin. Mutta varmasti hän ei tullut yksinään. Hän kuuli kavioiden hitaan, raskaan töminän. Pian näkyi puiden välissä liikkuvan miehen hahmo käsivarret kohotettuina korkealle pään yläpuolelle. Sitten Madeline näki hevosen ja tunsi sen Majestyksi. Silloin hän tiesi, että siinä oli todellakin Stewart ratsastamassa päistäriköllä. Kun epäilyä ei ollut enää, tunsi hän tukahduttavaa iloisuuden, pelon ja ihmetyksen tunnetta.
Guerillat hypähtivät ylös aseet valmiina. Stewart lähestyi yhä kädet korkealla ja ratsasti suoraan leiritulen piiriin. Sitten eräs guerilla, ilmeisesti päällikkö, viittoi uhkaavia miehiä istuutumaan ja astui Stewartin luo. Hän tervehti tulijaa. Tervehdyksessä kuvastui kummastusta, mielihyvää ja kunnioitusta. Tällä hetkellä Stewart näytti hänestä yhtä kylmältä ja huolettomalta kuin hän olisi laskeutunut ratsailta Madelinen kuistinportaiden luona. Mutta kun hän pääsi alas, näki Madeline, että hänen kasvonsa olivat valkoiset. Hän pudisti kättä guerillan kanssa ja sitten hänen katseensa kulki miesten yli ja pitkin aukeaa, kunnes pysähtyi Madelineen. Madeline koetti hymyillä vakuuttaakseen hänelle olevansa elossa ja voivansa hyvin. Kaiken tämän ohessa Stewart katseli päällikköä kasvoihin ja puhui nopeasti. Päällikkö vastasi levittäen laajalle kätensä, joista toinen osoitti Madelinea. Stewart veti miehen hieman sivulle ja sanoi jotakin, joka oli tarkoitettu vain hänen korvaansa. Päällikön kädet lennähtivät ylös hämmästystä ja suostumusta osoittavin elein. Taas Stewart puhui nopeasti. Hänen kuulijansa kääntyi sitten puhuakseen joukolleen. Madeline kuuli sanat "Don Carlos" ja "pésos". Kuului lyhyt, mutiseva vastalause, jonka päällikkö sai jyrisevällä äänellä vaikenemaan. Madeline arvasi, että tämä guerilla oli myöntynyt hänen vapauttamiseensa ja että toisten joukon jäsenten suostumus oli hankittu rahalla.
Stewart astui hänen sivulleen taluttaen päistärikköä. Majesty hyppäsi pystyyn ja korskui nähdessään emäntänsä maassa. Stewart polvistui pitäen yhä ohjaksia kiinni.