"Neiti Hammond", sanoi hän käheästi. "Minä tiedän, kuka hän oli. Olisin voinut tappaa hänet. Mutta en olisi saanut teitä vapaaksi, ymmärrättehän? Minä en uskaltanut."
Madeline tuijotti Stewartiin.
"Rakas poika!" huudahti hän.
Ja sitten hän keskeytti. Hän ei voinut löytää sanoja.
Tämä mies pyysi häneltä anteeksi sitä, ettei ollut tappanut miestä, joka oli käynyt käsiksi häneen.
"Stewart, minä ymmärrän. Te olitte minun mieleiseni cowboy. Minä kiitän teitä."
Mutta hän ei ymmärtänyt niin paljon kuin viittaili ymmärtävänsä. Hän oli kuullut monta kertomusta tämän miehen kylmästä välinpitämättömyydestä vaaran ja kuoleman hetkellä. Stewart oli aina näyttänyt kovalta kuin graniitti. Miksi sai pieni tilkka verta tytön käsivarrella hänen poskensa kalpenemaan, käden vapisemaan ja äänen epäselväksi? Vastaus ensimmäiseen kysymykseen oli se, että hän rakasti tyttöä. Toiseen Madeline ei voinut vastata. Yht'äkkiä tulvi Madelinen yli tulvaveden tavoin tunto siitä, miten täydelleen mahdollista oli Stewartin tapaisen miehen rakastaa häntä. Luonto sai tässä aikaan oikean tasapainon. Jokin syvä ja hämärä, joka piili tulevaisuudessa, jokin tuntematon ääni kutsui Madelinea ja häiritsi häntä. Ja koska ääni ei vedonnut hänen järkeensä, sulki hän korvansa lämpimältä ja sykkivältä elämältä sekä päätti olla milloinkaan kuuntelematta sitä.
"Onko turvallista levähtää vähän?" kysyi hän. "Minä olen väsynyt."
"Meillä on nyt kaikki hyvin", sanoi toinen.
"Missä me olemme?"