"Ei sinnepäin, vaan tuonne! Nyt se jo katosi."
"Nell, siellä oli karhu! Näin sen! Se ei ollut ollenkaan sirkuksessa näytettävien karhujen näköinen!" huusi Bo riemuissaan.
Nell oli menettänyt tilaisuutensa.
"Luullakseni se oli harmaakarhu, ja olen melko iloinen, että se juoksi tiehensä", sanoi Roy. Muuttaen suuntaansa hieman opasti hän tytöt erään lahonneen puunrungon hio, jota karhu oli kaivanut. "Se hakee syötävää. Katsokaa sen jälkiä. Se oli varmasti aika suuri veijari."
Ratsastaessaan eteenpäin saapuivat he muutamalle korkealle kunnaalle, josta voitiin katsella solia ja metsiä, kuiluja ja harjanteita, jotka jatkuivat viheriöinä ja mustina niin kauaksi kuin Helen voi nähdä. Harjanteet olivat jylhiä ja pitkiä kohoten keskustaa kohti, jossa muutamat terävät vuoret kohottivat huippujaan Old Baldyn paljasta lakea vasten. Kaukana oikealla aivan silmänkantamattomissa näkyi aaltoileva mäntymetsä, kaunis ja rauhallinen. Jossakin sen takana oli varmaankin erämaa, vaikka sitä ei voitu nähdä.
"Tuolla on kalkkunoita", sanoi Roy peräyttäen hevostaan.
"Laskeutukaamme täältä kiertotietä, niin ehkä saan ampua jonkun niistä."
Laskeutuessaan muutaman kiviröykkiön taakse oli heidän kuljettava tiheän viidakon läpi. Rinteellä oli monta penkerettä, joilla kasvoi pensaikkoa, harvaa mäntymetsää ja tammia. Helen ihastui nähdessään tuon tutun puun, vaikka nämä olivatkin erilaisia kuin Missourin tammet. Ollen kyhmyisiä ja rosoisia, mutta ei pitkiä, levittivät nämä puut leveälle oksansa, joissa olevat lehdet olivat kellertäviä. Roy suuntasi kulkunsa muutamaan ruohoakasvavaan metsäaukioon ja laskeuduttuaan satulasta, pyssy kourassa valmistautui hän ampumaan jotakin. Jälleen Bo huudahti, mutta tällä kertaa ilosta. Silloin huomasi Helen äärettömän suuren parven kalkkunoita, jotka olivat melkein sen näköisiä kuin kesytkin kalkkunat, paitsi että nämä olivat ruskean- ja valkoisenkirjavia ja näyttivät villeiltä. Niitä oli varmaankin tuossa parvessa melkein sata, enimmäkseen naaraita. Muutamat etäisimmässä laidassa olevat uroot aloittivat paon juosten nopeasti. Helen kuuli selvästi niiden jalkojen kumahdukset. Roy ampui kerran, sitten taasen ja vielä kerran. Sitten seurasi hirveätä hälinää ja tömähtelyä, ja monien siipien aiheuttamaa äänekästä suhinaa. Tomu ja lehdet liehuivat vain tuulessa siinä paikassa, josta kalkkunat olivat lähteneet lentoon.
"Sain kumminkin pari", sanoi Roy mennessään sinne päin hakemaan saalistaan. Palattuaan sitoi hän kaksi kimaltelevaa lihavaa kalkkunakukkoa satulaansa ja hyppäsi sitten itsekin hevosen selkään. "Saamme kalkkunaa illalliseksi, jos vain Milt ehtii leiriin ajoissa."
Jatkettiin matkaa. Helen ei olisi milloinkaan väsynyt näiden tammilehtojen läpi ratsastamiseen. Ne olivat jo ruskeita, lakastuneita ja keltaisia ja pudottelivat lehtiään ja terhojaan.
"Karhut ovat jo käyneet saalistamassa täällä", sanoi Roy. "Näen niiden jälkiä kaikkialla. Ne syövät mielellään tammenterhoja niiden putoamisaikana. Ehkä vielä kohtaamme jonkun niistä."