Kauempana poikkesi hän villimpään ja tiheämpään metsään, jossa oksien lyöntien varominen ei ollut mikään helppo asia. Ranger ei näyttänyt välittävän, miten läheltä se sivuutti puun tahi oksan, kunhan se ei vain raapaissut niihin itseään. Helen kumminkin sai osakseen muutamia kovia iskuja. Puita sivuuttaessa oli vaikeinta saada polvensa ajoissa suojaan.
Roy pysähtyi seuraavan kerran paikalle, joka näytti suurelta kasvia täynnä olevalta lammikolta siellä täällä olevine suurine vaahtokuplineen. Se poreili kumminkin ja siitä lähti pieni puronen, joten se osoittautuikin olevan suuri lähde. Roy viittasi erääseen mutaiseen kohtaan.
"Karhu on piehtaroinut tuossa. Se kuuli tulomme. Katsokaa näitä pieniä jälkiä. Sillä on penikka mukanaan. Näette kai nuo naarmut tuossa puussa hieman pääni yläpuolella. Vanha naaraskarhu seisoi sitä vasten ja iski kyntensä siihen."
Istuen satulassaan ojentautui Roy ylettyäkseen koskemaan noihin tuoreihin naarmuihin puussa.
"Metsät ovat täynnä suuria karhuja", sanoi hän hymyillen. "Minusta käyttäytyi tämä vanha rouva erittäin ystävällisesti mennessään penikkoineen tiehensä. Kun naaraskarhuilla on penikoita, ovat ne hyvin vaarallisia."
Seuraavan kerran innostui Helen saapuessaan solan pohjalla olevaan notkoon. Pyökit, vaahterat, haavat ja ilmavat männyt varjostivat puroa, jonka ruskeissa nopeissa pyörteissä taimenet polskahtelivat, lehdet seurasivat mukana ja eksyneet kultaiset auringonsäteet valaisivat hämärää metsää. Täällä oli ratsastaminen vaikeaa, kun oli aina tämän tästä kahlattava puron poikki, tunkeuduttava suurten sammalta kasvavien kallioiden välitse ja läpäistävä niin tiheitä haavikoita, että Helen tuskin sai polvensa pujotelluksi läpi.
Roy ratsasti vielä kerran pois tästä solasta muutaman harjanteen yli toiseen, sitten metsäisiä rinteitä pitkin ja pensaikkojen ja viidakkojen läpi. Aurinko paistoi koko ajan korkealta taivaalta. Sitten hän pysähtyi hetkeksi lepäämään, irroitti satulat antaakseen hevosten piehtaroida ja tarjosi tytöille jotakin kylmää haukattavaa, jota hän oli ottanut mukaansa. Sitten hän läksi pyssyineen jonnekin kauemmaksi ja palattuaan satuloi hevoset antaen merkin matkan uudelleen aloittamiseksi.
Tämä oli viimeinen levähdys tytöille ja siihen loppui myöskin helppo matka. Metsässä, johon Roy nyt poikkesi, oli kuin pesulaudassa uria, jotka olivat niin syviä ja jyrkkiä, että ratsastaminen niiden poikki oli hyvin vaarallista. Enimmäkseen pysytteli Roy jonkun sellaisen pohjalla, missä kuivuneet rämeet tarjosivat jonkunlaisen tien. Mutta noiden kuilujen poikki oli pakko kulkea silloin kun ne olivat liian pitkiä kierrettäviksi ja tuollainen ylimeno oli vaikeata.
Näiden rinteiden viidakkojen luonteenomaisimmat kasvit olivat jonkunlaiset piikkiset ja sotkuiset pensaat. Ne repivät, raatelivat ja pistelivät sekä hevosia että ratsastajia. Ranger osoittautui olevan viisain hevosista ja kärsi senvuoksi vähimmin. Bon valkoinen mustangi vei Bon useamman kuin yhden risukon läpi. Toiselta puolen taasen olivat nämä jyrkät rinteet melko vapaat tuollaisesta pensaikosta. Suuria mäntyjä ja kuusia kasvot kaikilla suunnilla. Maa oli niin pehmeä, että kaviot vajosivat siihen syvälle. Melkein rinteen juurella nojautui Ranger etujalkoihinsa ja liukui alas istualleen. Tällainen helpotti kulkua, mutta se peloitti Heleniä. Kiipeämisen seuraavalle rinteelle täytyi sitten tapahtua jalan.
Kun puoli tusinaa rinteitä oli sivuutettu sillä tavoin, olivat Helenin voimat lopussa eikä hän voinut enää juuri hengittääkään. Häntä pyörrytti eikä hän voinut saada tarpeekseen ilmaa. Hänen jalkansa tuntuivat lyijynraskailta ja ratsastuskaapu tuntui oikealta kuormalta. Hänen oli pakko pysähtyä satoja kertoja lämmön, hiostumisen ja hengästymisen vuoksi. Hän oli aina ennen ollut hyvä kävelijä ja kiipeilijä, ja täällä vaihteeksi tähän pitkään ratsastusmatkaan oli hän iloinen saadessaan kävellä. Mutta hän voi vain vetää jalkoja perässään. Sitten kun hänen nenästään alkoi vuotaa verta, ymmärsi hän, että syynä tähän kaikkeen oli vain tämän korkealla olevan seudun ohut ilma. Hänen sydäntään ei kumminkaan pakottanut, vaikka hän tunsikin jonkunlaista painoa rinnassaan.