Vihdoin Roy johti heidät niin syvään, laajaan ja tiheätä metsää kasvavaan kuiluun, että sen poikki tuntui mahdottomalta kulkea. Kumminkin läksi hän laskeutumaan sinne laskeutuen satulasta vähän ajan kuluttua. Helen tunsi, että Rangerin taluttaminen sinne oli vielä vaikeampaa kuin sillä ratsastaminen. Se käveli niin nopeasti, että se oli polkea hänen kantapäänsä rikki. Helen ei ollut tarpeeksi nopea päästäkseen ajoissa pois sen tieltä. Kahdesti astui se hänen kantapäilleen ja silloin painoi sen leveä rinta Helenin aivan maahan asti. Kun se alkoi liukua lähellä rinteen juurta oli Helenin pakko juosta henkensä edestä.
"Ah, Nell, eikö tämä olekin suurenmoista?" huohotti Bo jostakin edeltä.
"Bo, olet tullut hulluksi", läähätti Helen vastaukseksi.
Roy koetti monta paikkaa päästäkseen kuilusta, mutta ei onnistunut. Kuljettuaan kuilun pohjaa pitkin noin sata metriä tahi hieman enemmän koetti hän uudestaan. Siinä kohden oli lumivyöry paljastanut maan monesta paikasta. Kun hän oli päässyt laelle, pysähtyi hän ja huusi:
"Vaikea kohta! Pysytelkää hevosten sivulla!"
Se oli kumminkin helpommin sanottu kuin tehty. Helen ei voinut pitää silmällä Bota, koska Ranger ei suostunut odottamaan. Se veti ohjaksista ja korskui.
"Kuta nopeammin tulette, sitä parempi!" huusi Roy heille.
Helen ei voinut ymmärtää sen hyötyä, mutta hän koetti. Roy ja Bo olivat muodostaneet syvän polvitellen kulkevan tien tuohon peloittavaan jyrkänteeseen. Helen teki sen erehdyksen, että hän alkoi seurata heidän jälkiään, ja kun hän huomasi Rangerin kiipeävän niin nopeasti, että se melkein veti häntä, oli myöhäistä mennä sitä korkeammalle. Helen alkoi ponnistella, mutta liukuikin suoraan Rangerin eteen. Tuo ymmärtäväinen eläin hyppäsi korskahtaen syrjään voidakseen olla astumatta hänen ruumiilleen. Samalla sivuutti se hänet.
"Olkaa varuillanne siellä!" huusi Roy varoittavasti. "Koettakaa päästä sen yläpuolelle!"
Se ei ollut kumminkaan mahdollista. Maa alkoi vyöryä Rangerin alta ja se esti Helenin kulun. Ranger pääsi häntä korkeammalle ja veti suitsista.