"Minä voisin ratsastaakin", sanoi Bo ylpeästi. "Ah, Nell, katso tuota peuraa. Se tulee luokseni."
Peura oli jättäytynyt hieman jäljemmäksi, kun Dale lähestyi nuotiota. Se oli harmaa solakka eläin, sileä kuin silkki suurine mustine korvineen. Se seisoi hetkisen paikoillaan suuret korvat pystyssä, mutta lähestyi sitten miellyttävästi juosten Bota ja ojensi sileän turpansa Bon ojennettuun käteen. Kaikki siinä näytti villiltä, lukuunottamatta sen kauniita lempeitä silmiä, ja kumminkin se oli niin kesy kuin kissanpoikanen. Sitten äkkiä, kun Bo silitteli sen pitkiä korvia, se säpsähti ja pyörähtäen ympäri poistui se juosten näkymättömiin puiden varjoon.
"Mitä se säikähti?" kysyi Bo.
Dale viittasi kallionkielekkeen alle. Siellä parinkymmenen jalan korkeudella maasta makasi käppyrässä eräällä penkereellä muudan suuri ruskeankeltainen eläin, jolla oli samanlainen pää kuin koiralla.
"Se pelkää Tomia", vastasi Dale. "Pitää sitä luultavasti perinnöllisenä vihollisenaan. En voi saada niitä ystäviksi."
"Ah, vai tuollainen siis on tuo Tom, kesy leijonanne!" huudahti Bo.
"Huh! En enää ihmettelekään, että peura juoksi tiehensä."
"Kuinka kauan on se maannut tuolla?" kysyi Helen katsoen lumottuna
Dalen kuuluisaa lemmikkiä.
"En voi sanoa. Tom tulee ja menee", vastasi Dale "Lähetin sen kumminkin sinne viime yönä."
"Niinmuodoin oli se siis tuolla aivan vapaana meidän yläpuolellamme nukkuessamme!" huudahti Bo.
"Niin olikin. Mutta sitä turvallisemmasti saitte te vain nukkua."