Hänen katseensa kiintyi aluksi odottamattomaan väriloistoon. Kaukaisissa tummissa kuusikkometsissä oli haapalehtoja, loistavan punaisia ja kullanvärisiä, ja metsänlaidassa kasvoi niitä sitten puistoon asti, ollen kumminkin täällä väriltään himmeämpiä kuin ylempänä, mutta kuitenkin punertavia, keltaisia ja valkoisia auringonpaisteessa. Puiston reunoilla oli paljon hopeakuusia kuin kuunvalossa kylpeviä puita. Niiden joukosta kohosi sieltä täältä joku erillään oleva puu, terävä kuin keihäs, jonka alimmaiset oksat viilsivät maata. Pitkää keltaisen viheriätä ruohoa, joka muistutti puoleksi joutunutta vehnää, kasvoi kaikkialla puistossa heiluen miellyttävästi tuulessa. Ylempänä mutkittelivat nuo tummat haapalehtoiset rinteet jyrkkinä ja luoksepääsemättöminä, kohoten mustiksi raudanvärisiksi kalliohuipuiksi. Idässä kiersivät kalliopenkereitten muodostamat jonot harmaina, vanhoina ja pykälöityneinä, halkaisten huipun, josta tuo pitsimäinen, uneksiva putous kuin valkoinen savu syöksyi syvyyteen ja katosi ilmestyäkseen jälleen leveämpänä pitsipäärmeenä ainoastaan pudotakseen ja kadotakseen taasen viheriöihin syvyyksiin.
Tämä viheriöitsevä laakso sijaitsi syvällä vuorten välissä, ollen villin, surullisen ja aution näköinen. Putous sopi hyvin sen aiheuttamaan tunnelmaan uneksivine, unisine ja tyynine kohinoineen. Se saattoi hymistä suloisesti tuulen henkäyksissä ja laulaa nukuttavasti toisinaan. Joskus lakkasi sen kohina kokonaan kuulumasta palatakseen jälleen miellyttävänä ja omituisena jyrinänä.
"Paratiisi!" kuiskasi Bo itsekseen.
Dalen huuto herätti haaveilijat. Käännyttyään nilkuttivat he innokkain, mutta tuskallisin askelin suurta nuotiota kohti, joka oli sytytetty sen suuren kiven oikealle puolelle, joka suojeli heidän majaansa. Siellä ei ollut telttaa eikä minkäänlaista majaakaan, eikä sellaista siellä tarvittukaan Siellä olevien kivien välisissä onkaloissa olisi ollut kätköpaikkoja ja koteja sadoillekin metsästäjille. Lohkareet olivat vuosituhansien kuluessa putoilleet ylempänä olevasta vuorenseinämästä. Muutamia komeita kuusia kasvoi kallioiden juurella ja lorisevan puron rantaa kaunistivat kauniit hopeakuusilehdot. Tämä paikka oli vain muutamien askelien päässä tyttöjen majasta erään suuren kallionlohkareen takana siten, ettei sitä tyttöjen majasta voitu nähdä. Täällä todellakin oli metsästäjän kodin välineitä — taljoja, nahkoja ja sarvia, sievä pino pilkottuja halkoja, muutamalla pitkällä hyvin suojassa olevalla kalliolla kuin ruokakaapin hyllyillä olevia kääröjä, myttyjä, köysiä ja satuloita, työvälineitä ja aseita. Muutamalla kuivista risuista valmistetulla paalujen varaan kiinnitetyllä lavalla oli suuri varasto kaikenlaisia keittoastioita.
"Kuulehan, sinä veitikka!" huudahti Dale heittäen puupalikalla jotakin. Muudan karhunpenikka livisti tiehensä nopeasti. Se oli pieni, ruskea ja villainen elukka, joka murahteli juostessaan. Pian se kumminkin pysähtyi.
"Tuo on Bud", sanoi Dale tytöille näiden saapuessa. "Luultavasti on se ollut melkein kuolemaisillaan nälkään poissa ollessani. Ja nyt haluaa se kaikkea, erittäinkin sokeria. Meillä ei nimittäin ole sokeria usein täällä."
"Eikö se olekin herttainen! Minä pidän siitä!" huudahti Bo. "Tule takaisin, Bud. Tule nyt, Bud-pienokainen."
Penikka pysytteli kumminkin kauempana katsellen Dalea kirkkailla pienillä silmillään.
"Missä Roy on?" kysyi Helen.
"Roy on jo poistunut. Hän oli pahoillaan, ettei hän voinut sanoa jäähyväisiä. Mutta hänen oli välttämättä lähdettävä etsimään Ansonin jälkiä. Hän tulee seuraamaan noita roistoja ja siinä tapauksessa, että he menevät lähelle Pineä, ratsastaa hän kylään katsomaan onko enonne siellä."