Se paneutui pitkäkseen nojaten päätään etukäpäliinsä ja katsoen metsästäjään kauniilla kastanjanruskeilla silmillään tutkivasti.
"Älä sieppaa", sanoi Dale ojentaen sille palasen kalkkunaa. Tom totteli ja otti palasen suuhunsa melko sievästi ahnehtimatta.
Sattui, että tuo pieni karhunpoikanen huomasi tämän kaiken, ja se osoitti selvästi, mitä mieltä se oli tästä Tomin suosimisesta.
"Voi, sitä raukkaa!" huudahti Bo. "Sen mielestä emme menettele tasapuolisesti. Bud, kuule, tule nyt tänne."
Mutta Bud ei halunnut lähestyä ryhmää, ennenkuin Dale kutsui sitä. Sitten se laahusti heidän luokseen näyttäen olevan hyvin iloissaan. Bo unohti melkein omat tarpeensa syöttäessään sitä ja tutustuessaan siihen. Tom osoitti selvästi kateutensa Budia kohtaan, ja Bud näytti pelkäävän tuota suurta petoa.
Helen ei tahtonut oikein uskoa silmiään, että hän oli metsässä tyynesti ja nälkäisesti syömässä hyvältä maistuvaa villiltä tuoksuvaa lihaa täysikasvuisen vuoristoleijonan maatessa hänen toisella puolellaan ja ruskean karhunpenikan istuessa toisella. Hän oli ihmeissään, että tuo vieras metsästäjä, tuo metsien mies, oleskellessaan täällä yksinäisessä ja eristetyssä linnassaan, vetosi hänessä olevaan romanttisuuteen ja kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin kukaan muu ennen.
Kun tämä ihmeellinen ateria vihdoinkin loppui, houkutteli Bo karhunpenikan omaan majaansa ja tuli siellä sen kanssa hyvin hyväksi ystäväksi. Huomatessaan Bon leikkivän kadehti Helen melkein häntä. Sillä ei ollut mitään väliä, missä Bo milloinkin oleskeli, koska hän aina löysi jotakin tehtävää. Hän mukautui kaikkeen niin helposti. Hänestä, joka voi saada olonsa mukavaksi melkein vaikka missä ja kenen kanssa tahansa, kuluisivat varmaankin tunnit suloisesti ja pian tässä villien ihmeitten muodostamassa kauniissa puistossa.
Mutta pelkkä ulkonainen puuhailu, pelkät ruumiilliset liikkeet eivät olleet milloinkaan tarpeeksi tyydyttäneet Heleniä. Hän voi juosta, kiivetä, ratsastaa ja leikkiä sydämensä pohjasta, mutta sellainen ei tyydyttänyt häntä ajan oloon, sillä hänen henkensäkin kaipasi ravintoa. Helen oli ajattelija. Muudan syy, miksi hän oli halunnut muuttaa kotinsa Länteen, oli se, että hänellä aloittaessaan siellä elämänsä uudestaan toimintahaluisena oli silloin vähemmän aikaa ajattelemiseen, haaveilemiseen ja mietiskelemiseen. Ja nyt hän oli täällä villissä Lännessä kolmen mitä vaivalloisimman ja ankarimman päivän jälkeen, jollaisia hän ei ennen milloinkaan ollut kokenut, ja kumminkin tuo sama vanha halu kiusasi hänen mieltään kääntäen sen pois todellisuudesta ja kaikesta, mitä hän näki.
"Mitä minä tekisin?" kysyi hän Bolta melkein avuttomasti.
"Mitäkö? Levähdä, veikkonen!" vastasi Bo. "Kävelet kuin vanha raajarikkoinen nainen vain toisella jalallasi."