Helen toivoi, että vertaus oli ansaitsematon, mutta neuvo oli kumminkin hyvä. Ruoholle levitetyt huopapeitteet näyttivät viekoittelevilta ja ne tuntuivat mukavan lämpimiltä auringon paisteessa. Tuuli oli heikko, herpaiseva ja tuoksuva. Sen mukana kantautui tuon kohisevan putouksen hiljainen kohina hänen korviinsa kuin mehiläisten surina. Helen käänsi toisen huovan pielukseksi ja paneutui pitkäkseen lepäämään. Viheriät kuusen neulaset näkyivät selvästi sinistä taivasta vasten huolimatta niiden muodostamasta ristiin rastiin kulkevasta verkkokudoksesta. Hän etsi katseellaan turhaan lintuja. Sitten hän käänsi silmänsä ihmetellen suuren amfiteatterin ilmavaan rosoiseen laitaan, ja sitä katsellessaan alkoi hän ymmärtää sen suuruutta ja käsittää miten kaukana sen laidat olivat tässä ohuessa kirkkaassa ilmassa. Musta liitelevä kotka näytti hyvin pieneltä, ja kumminkin oli se paljon matalammalla ylempiä kukkuloita. Kuinka tuolla ylhäällä mahtoikaan olla hauskaa! Uninen mielikuva tuuditti hänet vihdoin uneen.
Helen nukkui koko iltapäivän ja herätessään melkein auringonlaskun aikana huomasi hän Bon nukkuvan vieressään. Dale oli huomaavasti peittänyt heidät huopapeitteellä ja sitten sytyttänyt nuotion palamaan. Ilma alkoikin muuttua pistäväksi ja kylmäksi.
Myöhemmin, kun he olivat vetäneet nutut ylleen ja istuutuneet mukavasti tulen viereen, tuli Dale nähtävästi vieraisille heidän luokseen.
"Ette voi luullakseni nukkuakaan koko aikaa", sanoi hän. "Ja koska olette kaupunkilaistyttöjä, tulee teistä pian tuntumaan täällä yksinäiseltä."
"Yksinäiseltäkö", toisti Helen. Ajatus, että täällä tulisi tuntumaan yksinäiseltä, ei ollut juolahtanut hänen mieleensäkään.
"Olen ajatellut sitä perinpohjin", jatkoi Dale istuutuessaan intiaanein tapaan tulen ääreen. "Ja luonnollista onkin, että teistä tulee aika tuntumaan täällä pitkältä, tottuneet kun olette ihmisten seuraan, rientoihin, työhön ja kaikkeen tuollaiseen, josta tytöt pitävät."
"Minulle ei tule milloinkaan ikävä täällä", vastasi Helen kiihkeällä tavallaan.
Dale ei näyttänyt hämmästyvän, mutta hän oli sen näköinen kuin hänen erehdystään olisi kumminkin kannattanut miettiä.
"Suokaa minulle anteeksi", sanoi hän katsoen harmailla silmillään Heleniin. "Muistan vain omat kokemukseni. Sellaisena kuin tytöt muistuvat mieleeni, eikä siitä tunnu niin pitkä aika olevankaan kuin poistuin kotoa, niin useimmat heistä kuolisivat ikävään täällä." Sitten hän sanoi Bolle: "Mitä mieltä te olette? Olen ollut nimittäin siinä luulossa, että te tulette viihtymään täällä sisarenne ikävystyessä näihin oloihin."
"Ei minulle tule ikävä ainakaan pitkään aikaan", vastasi Bo.