"Olen iloinen kuullessani sen. Olin hieman huolissani, koska en milloinkaan ennen ole seurustellut tyttöjen kanssa. Ja päivän tahi parin kuluttua, kun olette tarpeeksi levänneet, opetan teitä kuluttamaan aikaa."
Bon silmät näyttivät hyvin uteliailta ja Helen kysyi Dalelta: "Miten sitten?"
Kysymys oli hänen vilpittömän uteliaisuutensa ilmaus eikä mikään sivistyneen naisen epäilevä tai ivallinen haaste metsien miehelle. Mutta Dale suhtautui siihen kumminkin kuin haasteeseen.
"Mitenkö?" hän toisti ja omituinen hymy kirkasti hänen kasvojaan. "Sallimalla teidän ratsastaa ja kiivetä kauniille paikoille. Ja sitten, jos teitä sellainen miellyttää, näyttämällä teille, miten vähän nuo niin sanotut sivistyneet ihmiset tietävät luonnosta."
Helen totesi silloin, että olipa Dale mikä tahansa, metsästäjä, kulkija tahi erakko, ei hän ollut tietämätön, vaikka hän ei tuntunutkaan lukeneelta.
"Olen iloinen saadessani oppia teiltä", sanoi hän.
"Niin minäkin!" yhtyi Bo häneen. "Ette voi kertoa liikaa kenellekään
Missourista kotoisin olevalle."
Dale hymyili ja se kiinnitti Helenin mieltä lämpimästi häneen, sillä silloin ei Dale tuntunut niin muista ihmisistä eroavalta. Helen alkoi nähdä tuossa metsästäjässä jotakin tuosta samasta luonnosta, josta hän puhui, jotakin hiljaista, kaukaista ja rikkomatonta tyyneyttä, jotakin tuollaista kylmää ja kirkasta kuin vuoristoilma, jotakin samanlaista kuin hänen lemmikkiensä kesytetty viileys tahi suurten kuusten voimakkuus.
"Uskallan lyödä vaikka vetoa, että voin kertoa teille enemmän kuin jaksatte muistaa", sanoi hän.
"Mitä panette vetomme pantiksi?" kysyi Bo.