"Sanomanne kuulostaa ihmeelliseltä, mutta se on kauhistuttavaa!" huudahti Helen. Dale oli järkyttänyt häntä syvästi.
"Niin, kauhistuttavaa todellakin!" vastasi Dale surullisesti.
Nyt vaikenivat kaikki hetkeksi.
"Milt Dale, myönnän hävinneeni tuon vedon", selitti Bo leikillisesti, mutta kumminkin vakavasti.
"Unhotin sen kokonaan. Puhuin varmasti paljon", sanoi Dale anteeksipyytävästi. "Minulla on niin harvoin tilaisuutta puhua, paitsi itsekseni ja Tomille. Vuosia sitten kun huomasin tottuvani täydelliseen vaitioloon, rupesin ajattelemaan ääneen ja puhumaan olemattomille ihmisille."
"Voisin kuunnella teitä koko yön", vastasi Bo haaveilevasta
"Luetteko — onko teillä kirjoja?" kysyi Helen nopeasti.
"Kyllä. Luen melko hyvin, paljon paremmin kuin puhun tahi kirjoitan", vastasi Dale. "Kävin koulua viidenteentoista ikävuoteeni asti. Olen aina vihannut läksyjä, mutta, pitänyt lukemisesta. Vuosia sitten muudan Pinessä asuvaa vanha ystäväni — leski Cass — lahjoitti minulle paljon vanhoja kirjoja. Toin ne tänne. Luen tavallisesti talvisin."
Keskustelu taukosi nyt vähitellen lukuunottamatta hajanaisia huomautuksia. Dale sanoi pian tytöille hyvää yötä ja poistui.
Helen katsoi hänen pitkän vartalonsa katoamista puiden varjoon, ja vielä sittenkin kuin hän jo oli hävinnyt näkyvistä hän yhä tuijotti sinnepäin.