X.
Tuon yön uni oli niin lyhyt, että Helenin oli vaikea uskoa tuntien kuluneen. Bokin oli vilkkaampi eikä puhunut enää niin paljon tuskistaan.
"Nell, olet saanut väriä poskiisi!" huudahti hän. "Ja silmäsi loistavat. Eikö tämä aamu olekin äärettömän kaunis? Kukat tuoksuvat, ja ah, minulla on niin hirveän nälkä."
"Bo, isäntämme on pian näytettävä metsästystaitoaan, jos vain ruokahalusi pysyy muuttumattomana", sanoi Helen koettaen estää tukkaansa valumasta silmilleen nauhoittaessaan kenkiään.
"Katsohan, tuolla on muudan suuri koira."
Helen katsoi Bon viittaamaan suuntaan ja huomasi erään tavattoman suuren, mustan ja ruskean kirjavan, pitkä- ja riippuvakorvaisen koiran. Se juoksi uteliaana heidän majansa ovelle ja katsoi sitten heihin. Sen pää oli jalomuotoinen, silmät tummat ja surulliset, eikä se näyttänyt ystävälliseltä paremmin kuin vihamieliseltäkään.
"Vieraan koira, se! Tule vain sisään, sillä emme aio tehdä sinulle mitään pahaa!" houkutteli Bo innostuksetta.
Kuullessaan sen nauroi Helen. "Bo, olet yksinkertaisesti suloinen, kun pelkäät tuota koiraa."
"Varmasti. Onkohan se Dalen? Niin, tietysti se on."
Koira juoksi kumminkin pian tiehensä. Kun tytöt ilmestyivät nuotion ääreen, huomasivat he omituisen koiravieraansa makaavan sen läheisyydessä. Sen korvat olivat niin pitkä, että puolet niistä oli maassa.