"Lähetin Pedron herättämään teitä", sanoi Dale tervehdittyään heitä ensin. "Säikähdyttikö se teitä?"
"Pedro. Vai sellainen sillä on nimi. Ei se minua oikeastaan säikähdyttänytkään eikä Nelliäkään. Se liikkuu niin hirveän varovaisesti", vastasi Bo.
"Miten komeannäköinen koira se onkaan!" sanoi Helen välittämättä sisarensa pilasta. "Pidän koirista. Voiko siitä saada ystävän itselleen?"
"Se on ujo ja villi. Kun poistun leiriltä, ei sekään mielellään jää tänne. Se ja Tom ovat hyvin mustasukkaisia toisilleen. Minulla oli täällä muitakin koiria, mutta minä menetin kaikki muut, paitsi Pedron, Tomin vuoksi. Luullakseni suostuu se rupeamaan ystäväksenne. Koettakaa."
Helen ryhtyi nyt houkuttelemaan Pedroa eikä aivan turhaan. Koira oli tottunut yksinäisyyteen eikä nähtävästi ollut ollenkaan tottunut ihmisten seuraan. Sen syvät ja tummat silmät tuntuivat hakevan Helenin sielua. Ne olivat rehelliset ja viisaat ja kummallisesti surulliset.
"Se näyttää hyvin viisaalta", huomautti Helen silitellessään sen pitkiä tummia korvia.
"Sillä onkin melkein ihmisen järki", vastasi Dale. "Ruvetkaa nyt syömään ja syödessänne kerron teille hieman Pedrosta."
Dale oli saanut koiran penikkana eräältä meksikolaiselta lampaidenpaimenelta, joka oli vannonut siinä olevan kalifornialaisen verikoiran verta. Kasvaessaan oli se kiintynyt kovasti Daleen. Nuorena ollessaan ei se ollut sopinut oikein hyvin Dalen muiden lemmikkien kanssa, minkävuoksi Dale oli antanut sen eräälle laaksossa asuvalle maanviljelijälle. Mutta Pedro oli tullut takaisin Dalen asuntoon seuraavana päivänä. Siitä päivästä alkaen oli Dale ruvennut pitämään enemmän koirasta, mutta ei ollut kumminkaan halunnut pitää sitä luonaan erikoisista syistä, joista pääasiallisin oli ollut se, että Pedro oli liian hieno koira ollakseen yksinään puolet ajasta omissa hoteissaan. Dalella oli silloin ollut asiaa etäisimpään kylään, Snowdropiin ja hän oli jättänyt Pedron sinne muutamalle ystävälleen. Sitten oli Dale ratsastanut Show Downiin ja Pineen ja lopulta Beemanien leiriin. Saatuaan ystävänsä mukaansa olivat he ajaneet takaa erästä villiä hevoslaumaa noin sadan peninkulman matkan Uuteen Meksikoon. "Sateli lunta, kun palasin asuntooni vuoristoon", jatkoi Dale kertomustaan. "Pedro oli siellä minua vastassa, nääntyneenä ja laihtuneena, mutta äärettömästi iloissaan saadessaan toivottaa minut tervetulleeksi kotiin. Roy Beeman tuli luokseni sitten lokakuussa ja kertoi minulle, ettei Snowdropissa asuva ystäväni ollut voinut pitää Pedroa luonaan. Se oli katkaissut ketjunsa ja hypännyt kymmenen jalkaa korkean aidan yli päästäkseen pakoon. Se oli tullut jälkiäni pitkin Show Downiin, missä muudan ystäväni tunnettuaan sen oli ottanut sen kiinni ja aikonut pitää sitä luonaan, kunnes minä olisin tullut takaisin. Mutta Pedro oli kieltäytynyt syömästä. Sattui, että eräs rahtimies läksi juuri silloin Beemanien leiriin ja ystäväni sulki Pedron laatikkoon ja sijoitti laatikon vaunuihin muiden tavaroiden joukkoon. Mutta Pedro oli murtautunut ulos laatikosta, palannut Show Downiin, seurannut jälkiäni Pineen ja sitten Beemanien luo. Muut Pedron liikkeet ovat minulle tuntemattomat. Mutta Roy luuli, kuten minäkin, että Pedro oli seurannut meitä tuolla villien hevosten takaa-ajomatkallammekin. Seuraavana keväänä kuulin enemmän muutamalta lampaidenpaimenelta, jonka nuotion ääressä kerran lepäsimme matkallamme Uuteen Meksikoon. Pedro oli tullut sinne lähtömme jälkeen ja toinen meksikolainen paimen oli varastanut koiran. Mutta Pedro oli paennut."
"Ja se oli täällä tullessani kotiin", sanoi Dale hymyillen. "En ole sitten enää halunnut milloinkaan luopua siitä. Se osoittautuikin sitten olevan paras koira mitä minulla milloinkaan on ollut. Se ymmärtää sanani ja osaa melkein puhua. Ja vannon sen osaavan itkeä. Kun lähden jonnekin ottamatta sitä mukaani, itkee se."
"Miten ihmeelliseltä tuo kuulostaakaan!" huudahti Bo. "Eivätkö eläimet olekin suurenmoisia? Mutta minä pidän kumminkin hevosista enimmän."