Helenistä näytti, että Pedro ymmärsi heidän keskustelevan siitä, sillä se tuntui häpeävän, nieleskeli kovasti ja katsoi maahan. Helen oli kuullut jotakin koirien osoittamasta rakkaudesta isäntiään kohtaan. Tämä Dalen kertoma juttu oli kumminkin omituisin, mitä hän milloinkaan oli kuullut.
Nyt ilmestyi Tom näkyviin ja sen Pedroon kiinnittämissä kastanjanruskeissa silmissä oli tuskin rakkautta. Mutta koira ei ollut sitä kumminkaan näkevinäänkään. Tom kaarsi Bon luo, joka istui tervavaatteen tuonnimmaisella laidalla, ja halusi nähtävästi päästä osalliseksi Bon aamiaisesta.
"Katselen niin mielelläni sitä", sanoi Bo, "mutta kun se tulee noin lähelle, kulkevat kylmät väreet selkääni pitkin."
"Eläimet ovat yhtä omituisia kuin ihmisetkin", huomautti Dale. "Ne joko pitävät tahi eivät pidä jostakin. Luullakseni alkaa Tom kiintyä teihin ja Pedro näyttää alkavan tuntea mielenkiintoa sisartanne kohtaan. Voisin kertoa teille —"
"Missä Bud on?" keskeytti Bo.
"Se nukkuu tahi on maleksinut jonnekin. Kun saan työni tehdyksi, niin mihin te, tytöt, haluaisitte sitten ryhtyä?"
"Haluan ratsastaa!" huudahti Bo innoissaan.
"Eikö ruumiinne ole vielä kipeä ja kankea?"
"On kyllä, mutta välipä nyt tällä. Sitäpaitsi, kun oleskelin enoni maatilalla lähellä St. Joea, huomasin ratsastamisen aina parantavan pakotuksen."
"Varmasti, jos vain voitte sen kestää. Entä sisarenne, mitä hän haluaa tehdä?" vastasi Dale kääntyen Heleniin päin.