"Levähdellä, katsella teitä muita ja haaveilla", sanoi Helen.
"Mutta levähdettyänne on teidän ryhdyttävä johonkin", sanoi Dale vakavasti. "Teidän on tehtävä jotakin, mitä vain, kunhan ette ole joutilaana."
"Miksi?" kysyi Helen hämmästyneenä. "Miksi en saa laiskoitella ollessani tässä kauniissa villissä paikassa? Haluaisin vain kuluttaa tunnit ja päivät unelmoiden. Voisin tehdä sen."
"Mutta te ette saa. Kului vuosia, ennenkuin opin huomaamaan, miten vaarallista se oli minulle. Enkä nytkään pitäisi vielä mistään niin paljon kuin siitä. Haluaisin unhottaa työni, lemmikkini, hevoseni ja kaiken muunkin saadakseni vain katsella ja unelmoida."
"Katsella ja unelmoida. Tarkoitan kai juuri sellaista. Mutta miksi en saa antautua sellaiseen? Miksi en saa ihailla rajattomasti tämän seudun kauneutta ja väriloistoa, noita villejä varjoisia rinteitä, harmaita kallioita, humisevaa tuulta, veden tuudittavaa kohinaa, noita pilviä ja tuota taivasta? Miksi tämä hiljaisuus, yksinäisyys ja kaiken tämän suloisuus ovat minulle vaaralliset?"
"Senvuoksi, että se on taantumusta. Haluan antautua sellaiseen kaikista mieluimmin, mutta pelkään sitä kumminkin enimmän. Sellainen muuttaa juuri miehen yksinäiseksi metsästäjäksi. Ja tuo intohimo voi kasvaa niin voimakkaaksi, että se sitoo ihmisen metsiin."
"Kuinka omituista", mumisi Helen. "Mutta se ei voi kuitenkaan milloinkaan sitoa minua. Minunhan on elettävä ja täytettävä velvollisuuteni ja työni sivistyneessä maailmassa."
Helenistä tuntui, että Dale melkein huomaamattomasti säpsähti kuullessaan hänen vakavat sanansa.
"Luonnon tiet ovat omituiset", sanoi hän. "Suhtaudun siihen eri tavalla kuin te. Luonto on yhtä voimakas muuttamaan teidät jälleen villiksi kuin teillä muissa olosuhteissa on halu tulla sivistyneeksi. Ja jos luonto voittaa, näkyvät sen merkit teissä sitä paremmin."
Tämä metsästäjän puhe järkytti Heleniä, mutta virkisti kumminkin samalla hänen mieltään.