Kun Bo oli päässyt satulaan, lisäsi Dale: "Nousitte nopeasti ja kevyesti, mutta sittenkin aivan väärin. Katsokaa minua."
Bon oli uudistettava temppu monta kertaa, ennenkuin Dale oli tyytyväinen. Sitten hän käski Bon ratsastaa vähän matkaa. Kun hän oli poistunut niin kauaksi, ettei hän voinut kuulla heidän sanojaan, sanoi Dale Helenille: "Hänestä tulee pian niin hyvä ratsastaja kuin ankka on uija." Sitten noustuaan satulaan ratsasti hän Bon jälkeen.
Kun Helen katseli, miten he ratsastivat, milloin juoksua, milloin laukkaa ajaessaan hevosia puiston ympäri, oli hän melko pahoillaan, ettei ollut mennyt heidän mukaansa. Vihdoin Bo ratsasti takaisin laskeutuakseen satulasta ja heittäytyäkseen pitkäkseen punaisin poskin ja loistaen ilosta, epäjärjestykseen mennein hiuksin ja ohimoilta kostein kiharoin. Kuinka reippaalta hän näyttikään! Helenin tunteet kuohahtelivat nähdessään tämän hämmästyttävän sisarensa sulon, notkeuden ja elämänhalun, ja hän tunsi todellista ruumiillista iloa hänen läsnäolostaan. Bo lepäsi, mutta hän ei levännyt kauan. Hän nousi pian pois leikkimään Budin kanssa. Sitten hän houkutteli kesyn poron syömään kädestään. Hän vei Helenin kanssaan poimimaan villejä kukkia välittämättä ollenkaan okaiden pistoksista. Sitten lopulta hän nukahti niin nopeasti, että se muistutti Heleniä lapsuudesta, tuosta nyt ainaiseksi menneestä.
Dale huusi heidät päivälliselle noin neljän korvissa, kun aurinko punasi puiston läntistä reunaa. Helen ihmetteli, mihin päivä oli mennyt. Tunnit olivat kuluneet nopeasti ja tyynesti tuoden tuskin hänen mieleensä ajatustakaan enosta tahi pelkoa pakollisesta olostaan täällä tahi otaksumista noiden roistojen mahdollisesta ilmestymisestä tänne, joiden luultiin etsivän häntä. Kun hän oli todennut näiden tuntien kulun, oli hänellä koskematon ja kuvaamaton tunne siitä, mitä Dale oli tarkoittanut tuntien poisunelmoimisella. Tämän paratiisin luonto oli vihamielinen hänen tavallisille ajatuksilleen. Hänestä tuntuivat nämä uudet ajatukset valtaavilta, mutta kun hän koetti nimittää niitä, tiesi hän ainoastaan tunteneensa. Syödessä oli hän tavattoman hiljainen. Hän näki Dalen huomaavan sen ja koettavan huvittaa häntä ja kiinnittää hänen tarkkaavaisuutensa johonkin. Hän onnistuikin, mutta Helen ei halunnut näyttää sitä hänelle. Hän harhaili yksinään kuusten juurella olevalle paikalleen. Bo meni kerran hänen ohitseen ja huudahti kiusoittavasti:
"Mutta, Nell, sinähän olet muuttua romanttiseksi!"
Ei milloinkaan Helenin elämässä ollut iltatähden kauneus tuntunut niin viehättävältä, hämärä niin liikkuvalta ja varjoisalta ja pimeys niin yksinäisyydellä ladatulta. Siihen oli syynä tämä ympäristö — villien susien surullinen ulvonta, putouksen kohina, tämä metsien mies ja nämä tavattoman alkuperäiset olot, joihin hän oli laatinut kotinsa.
Seuraavana aamuna, kun hänen tarmonsa oli jo palautunut, oli Helen mukana, kun Bota opetettiin suitsittamaan ja satuloimaan hevosia ja ratsastamaan. Bo ratsasti kumminkin niin nopeasti ja kovasti, ettei Helen voinut pysyä hänen mukanaan. Ja Dale, ollen innostunut ja huvitettu, mutta kumminkin levoton, kulutti suurimman osan ajastaan Bon seurassa. Senvuoksi joutuikin Helen ratsastelemaan kaikkialla laaksossa yksinään. Hän hämmästyi sen suuruutta, koska se melkein miltä suunnalta tahansa katsottuna näytti hyvin pieneltä. Ilma petti hänet. Kuinka selvästi hän voi nähdäkään! Ja hän alkoi arvostella etäisyyksiä telttojen esineiden perusteella. Puiston toisessa päässä laitumella oleva hevonen näytti todellakin hyvin pieneltä. Siellä ja täällä kohtasi hän pieniä, tummia ja vuolaita puroja, joiden vesi oli hyvin kirkasta ja merenpihkan väristä ja jotka olivat melkein piilossa korkeassa ruohossa. Ne virtasivat kaikki samalle suunnalle yhtyen lopulta suuremmaksi puroksi, joka nähtävästi katosi läntisessä päässä olevien kallioiden alle ja pursusi sitten jälleen näkyviin kapeissa solissa. Kun Dale ja Bo tulivat hänen luokseen kerran, sai hän hämmästyksekseen kuulla Dalelta, että tuo puro katosi muutamaan kallion reikään ja ilmestyi jälleen näkyviin vuorten toisella puolella. Dale aikoi opastaa heidät joskus sen muodostamalle järvelle.
"Vuorienko yli?" kysyi Helen muistaen jälleen, että äänen oli pidettävä itseään pakolaisena. "Onko turvallista poistua piilopaikastamme? Unhotan niin usein miksi olemme täällä."
"Olisimme paremmin piilossa siellä kuin täällä", vastasi Dale. "Tuonpuoleiseen laaksoon voidaan päästä ainoastaan tuon vuoren yli. Älkää olko ollenkaan huolissanne, että teidät löydettäisiin. Kerroinhan teille jo, että Roy Beeman pitää Ansonia ja tämän miehiä silmällä. Roy pysyttelee kyllä heidän ja meidän välillämme."
Helen tyyntyi, vaikka hänen mielensä takimmaisessa sopukassa aina olikin pelon tunne. Huolimatta siitä päätti hän kumminkin käyttää tilaisuutta niin paljon hyväkseen kuin suinkin. Bon seura kannusti — Helen kuluttikin senvuoksi lopun päivästä ratsastamalla ja seurailemalla sisartaan.