Seuraava päivä ei ollut enää niin kova Helenille. Toimeliaisuus, lepo, syöminen ja nukkuminen muodostuivat hänelle ihmeellisiksi uusiksi nautinnoiksi. Hän ei ollut todellakaan milloinkaan tiennyt niiden voivan olla sellaisia ilonaiheita. Hän ratsasti ja käveli, hän kiipeili hieman ja torkkui puunsa juurella, hän auttoi Dalea ruoan laitossa, ja kun yö saapui, ei hän tuntenut enää itseään. Tämä tosiasia ahdisti häntä epämääräisissä syvissä unissa. Herättyään unhotti hän kumminkin päätöksensä tutkia itseään. Sekin päivä meni menojaan. Ja monta muuta päivää meni yhtä nopeasti, ennenkuin hän mukaantui tilanteeseen, jonka hän täydellä syyllä voi uskoa saattavan kestää viikkoja, ehkäpä kuukausiakin.
Iltapäivä oli Helenille rakkain osa päivästä. Auringonnousu oli kyllä virkistävä ja kaunis, aamu tuulinen ja tuoksuva, auringonlasku oli rusottava ja viehättävä, hämärä surullinen ja muuttuvainen, ja yö tuntui äärettömän miellyttävältä tähtineen, hiljaisuuksineen ja unineen, mutta iltapäivä, jolloin ei mikään muuttunut, jolloin kaikki oli tyyntä ja jolloin aika tuntui pysähtyneen paikoilleen, oli hänen hetkensä ja hänen lohdutuksensa.
Erään sellaisen kuluessa oli hän leirissä yksinään. Bo oli ratsastamassa. Dale oli kiivennyt vuorille katsomaan, näkyisikö mitään epäilyttäviä jälkiä tahi nuotion savua. Budia ei näkynyt missään eikä muitakaan Dalen lemmikeistä. Tom oli kiivennyt jollekin aurinkoiselle penkereelle, jossa se voi paistattaa päivää samalla tavalla kuin sen villitkin veljet tekevät. Pedroa ei oltu nähty vuorokauteen, seikka, joka hyvin pahoitti Helenin mieltä. Hän oli kumminkin unhottanut sen ja hämmästyikin senvuoksi kovin nähdessään sen nilkuttavan leiriin kolmella jalalla.
"No, Pedro, oletko ollut tappelemassa? Tule heti tänne!" huusi Helen.
Koira ei näyttänyt kumminkaan syylliseltä. Se nilkutti Helenin luo ja ojensi tälle oikean etujalkansa. Tarkoituksesta ei voitu erehtyä. Helen tutki tuon loukkautuneen jäsenen ja löysikin pian varpaiden välistä simpukan kuorta muistuttavan palasen, joka oli tunkeutunut syvälle lihaan. Haava oli ajettunut, verinen ja selvästi hyvin tuskallinen. Pedro vinkui. Helenin oli ponnistettava kaikki sormiensa voimat saadakseen sen irroitetuksi. Silloin Pedro ulvoi, mutta näytti heti kiitollisuuttaan nuolemalla hänen kättään. Helen hautoi sen jalkaa ja sitoi sen.
Kun Dale palasi, kertoi Helen tapauksen hänelle ja näyttäessään hänelle kuoren kappaletta hän kysyi: "Mistä tällainen on näille maille eksynyt? Onko noissa vuorissa simpukankuoria?"
"Tämä seutu on kerran ollut veden alla", vastasi Dale. "Olen löytänyt täältä sellaisia esineitä, että ihmettelisitte, jos saisitte nähdä ne."
"Vedenkö alla?" toisti Helen. Oli aivan toista lukea tuommoisesta omituisesta tosiasiasta, toista todeta sellaisten olojen vallinneen näiden ilmavien huippujen keskellä. Dale näytti hänelle aina jotakin tahi puhui jostakin sellaisesta, joka hämmästytti häntä.
"Katsokaahan tuonne", sanoi hän muutamanakin päivänä. "Mitä tuo pieni haapametsikkö teille kertoo?"
He olivat puiston tuonnimmaisessa päässä ja lepäsivät juuri erään kuusen juurella. Metsä ulottui täällä puistoon asti mutkittelevine kuusi- ja haapaniemekkeineen. Tuo pieni haaparyhmä ei eronnut ollenkaan sadoista muista samanlaisista.