Helenistä tuntui todettuaan tuon ja ymmärrettyään Dalen tarkoituksen sellainen yhtä surulliselta kuin ihmeelliseltäkin, yhtä salaperäiseltä kuin viehättävältäkin. Tällä hetkellä tunsi Helen sydämessään elämän kovuutta ja suloisuutta, sen aiheuttamaa tuskaa ja iloa. Nämä oudot tosiseikat tulisivat opettamaan häntä ja muuttamaan hänet toisenlaiseksi. Ja vaikka ne järkyttivätkin häntä, lausui hän ne kumminkin tervetulleiksi.
XI.
"Aion ratsastaa sinulla, vaikka katkaisisinkin siinä yrityksessä selkäni!" huohotti Bo puiden sormikoitua nyrkkiään harmaalle ponille.
Dale seisoi siinä lähellä hymyillen hyväntahtoisesti. Helen oli kuulomatkan päässä katsellen heitä puiston päästä, mutta hän oli niin herpautunut ja peloissaan, ettei hän voinut käskeä Bota lopettamaan. Tuo pieni hauska poni oli kaunis, siro ja nopea pitkine mustine harjoineen ja häntineen ja valppaine päineen. Sen selkään oli kiinnitetty huopapeite, mutta ei satulaa. Bo piteli kiinni nuorasta, joka oli kiinnitetty ponin turvan ympärille solmittuun surmansilmukkaan. Bolla ei ollut nuttua, hänen puserollaan oli ruohonkorsia ja siemeniä, ja se oli auennut selästä, hänen tukkansa hulmusi valloillaan, toisessa poskessa oli likaa ja ehkä hieman vertakin ja toinen oli punavalkoinen, hänen silmänsä säkenöivät, hiki helmeili hänen otsallaan ja posketkin näyttivät kosteilta. Hän alkoi vetää nuorasta koettaessaan lähestyä tuota tulista ponia, jolloin hänen solakka vartalonsa jännittyi notkeasti ja voimakkaasti.
Bo oli joutunut tappiolle hellimässään itsepäisessä kunnianhimossa ratsastaa Dalen ponilla, ja hän oli raivoissaan. Poni ei näyttänyt ollenkaan vikurilta eikä ilkeältä. Mutta se oli vireä, vallaton ja kujeileva ja oli heittänyt Bon selästään maahan kuusi kertaa. Bon tappiot tapahtuivat puiston päässä, missä paksu sammal ja ruoho tarjosivat pehmeitä putoamispaikkoja. Se tarjosi samalla huonon jalkojen sijan poniraukallekin, jolla sellaisesta oli selvästi paljon haittaa. Dale ei ollut pannut suitsia sen suuhun, koska sitä ei oltu sellaisiin opetettu, ja vaikka Bon olikin vaikeampi ratsastaa sillä satulatta, oli vahingoittumisen vaara kumminkin samalla pienempi. Bo oli aloittanut vakavasti ja innokkaasti hellien ja taputellen mustangia, jonka hän oli ristinyt "Poniksi". Hän oli selvästi odottanutkin jonkunlaista seikkailua, mutta hänen hymyilynsä ja päättäväiset kasvonsa olivat kumminkin ilmaisseet luottamusta kokeen onnistumiseen. Poni oli seisonut hiljaa Bon noustessa sen selkään, mutta sitten se oli hyppinyt ja potkinut, kunnes Bo oli lentänyt maahan. Jokaisen putoamisen jälkeen oli Bo hymyillyt vähemmän luottavaisesti mutta uhmaavammasti, kunnes nyt Lännen intohimo saada hevonen kesytetyksi sai hänet äkkiä valtoihinsa. Se ei ollut enää leikkiä eikä hurjien sirkustemppujen näyttämistä Helenin peloittamiseksi ja Dalen ihastuttamiseksi. Asia oli nyt muuttunut kokonaan Bon ja Ponin väliseksi riitakysymykseksi.
Poni nousi pystyyn, heitteli päätään ja pieksi ilmaa etujaloillaan.
"Vetäkää se jaloilleen!" huusi Dale.
Bo ei ollut kyllä tarpeeksi raskas, mutta hänellä oli voimia ja vedettyään aikansa tarmokkaasti saikin hän Ponin jaloilleen.
"Pitäkää nyt kovasti kiinni ja koettakaa lähestyä sitä muuttelemalla käsiänne. Hyvä! Ette tunnu ollenkaan pelkäävän sitä. Se huomaa sen. Pitäkää se nyt siinä paikassa, taputelkaa sitä ja sanokaa aikovanne ratsastaa sillä. Sitten kuin se ei enää vapise, tarttukaa sen harjaan ja hypätkää sen selkään kahareisin. Puristakaa sitten jalkanne niin lujasti sen ympärille kuin suinkin ja antakaa mennä!"
Ellei Helen olisi niin pelännyt Bon vuoksi, olisivat hänen muut tunteensa riemastuttaneet häntä. Kylmiä väreitä kulki hänen selässään, kun Bo vikkelästi ja taitavasti keikautti itsensä Ponin selkään ja suoristautui uhmaavasti huudahtaen. Poni taivutti päänsä, yhdisti jalkansa yhdellä hyppäyksellä ja alkoi potkia. Bo ennätti mukautua sen tahtiin tällä kertaa eikä pudonnut maahan.