Ei Dale eikä Helenkään tuntuneet kuulleen keskeytystä.
"Sallikaa minun selittää se hieman yksinkertaisemmasti", aloitti Dale koettaen selvästi keksiä jotakin vertausta. Hänen neuvottomuutensa näytti tuntuvan hänestä tuskalliselta, koska hän ei voinut oikein selittää suurta uskoaan eikä vakaumustaan. "Tässä näette minun, yksinkertaisen metsissä elävän luonnollisen miehen, ja siinä olette te, monipuolinen järkevä nainen. Muistakaa nyt. väitteeni vuoksi, että olette täällä, ja otaksukaa, että olosuhteet pakottavat teidät jäämäänkin tänne. Teidän on taisteltava luonnonvoimia vastaan kanssani ja työskenneltävä kanssani elämänne ylläpidoksi. On luonnollista, että jommassakummassa meistä tapahtuu silloin suuri muutos toisen vaikutuksesta. Ettekö voi nyt huomata, että juuri te olette muuttuva, ei sen vuoksi, että olisin teitä jollakin tavoin etevämpi, koska todellisuudessa olen paljon mitättömämpi, vaan ympäristömme vaikutuksesta? Te menetätte monipuolisuutenne ja muututte vuosien kuluessa luonnolliseksi aineelliseksi naiseksi, koska teidän on eläminen vain aineen varassa."
"Ah, eikö sitten sivistys voi ollakaan miksikään avuksi Lännen naiselle?" kysyi Helen melkein toivottomasti.
"Voi kyllä", vastasi Dale heti. "Länsi tarvitsee naisia, jotka voivat synnyttää ja kasvattaa lapsia. Mutta te ette ymmärrä minua ettekä halua tutkia itseänne syvemmältä. En voi saada teitä ymmärtämään johtopäätösteni oikeutta. Mutta voitte varmasti uskoa sanani, että ennemmin tai myöhemmin heräätte unhottaaksenne itsenne. Muistakaa se."
"Nell, lyön vaikka vetoa, että teet sen vielä kerran", sanoi Bo hyvin vakavasti. "Tuo voi kyllä tuntua sinusta omituiselta, mutta minä ymmärrän Dalen tarkoituksen ja tunnen sen ruumiissani. Tuo on jonkunlaista järkytystä. Nell, emme ole sellaisia, jollaisilta näytämme ja jollaisia mielellämme kuvittelemme olevamme. Olemme eläneet liian kauan ihmisten joukossa ja liian erillämme maasta. Tiedäthän raamatussa olevan jotakin tällaistakin: 'Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.' Mistä olemme oikeastaan kotoisin?"
XII.
Päivät kuluivat
Herätessään aamuisin kysyi Helen aina arvaillen itseltään, mitä alkava päivä tuokaan mukanaan, erittäinkin eno Alilta mahdollisesti saapuviin uutisiin nähden. Sillä niidenhän oli kumminkin joskus saavuttava ja hän odotti niitä levottomasti. Jokin tässä yksinkertaisessa ja villissä leirielämässä oli alkanut vaikuttaa häneen. Hän ei kiinnittänyt enää päivittäisin niin suurta huomiota tänne Länteen tuomiinsa pukuihin. Ne olivat kyllä sen tarpeessa, mutta hän huomasi, miten pintapuolisia ne kumminkin olivat. Sitten alkoivat leiritehtävät toiselta puolen häntä suuresti viehättää. Hän olikin oppinut suoriutumaan niistä paljon paremmin kuin Bo. Ikävä ja pelko olivat aina väijyksissä hänen ajatustensa pohjalla, ne olivat aina epämääräisesti läsnä, vaikkakin harvoin kiusoittavat, ollen enemmän hämärien unien kaltaisia. Hän halusi matkustaa enonsa maatilalle ja aloittaa uuden elämänsä velvollisuudet, mutta hän ei ollut ollenkaan varma, voiko hän unhottaa tämän vapaan elämän. Hänen oli erottava tästä voidakseen nähdä selvästi, sillä hän alkoi epäillä itseään. Sillä välin jatkui tämä vilkas ja rauhallinen ulkosalla eläminen jatkumistaan. Bo alkoi yhä enemmän sulautua siihen. Hänen silmänsä loistivat ihmeellisesti kuin sinertävistä salamoista, hänen kasvonsa olivat ruskettuneet ja kädet olivat kuin intiaaneilla.
Hän voi hypätä harmaan mustangin selkään ja kiepauttaa itsensä kokonaan sen ylikin. Hän oppi ampumaan tarpeeksi hyvin voittaakseen Dalen hyväksymisen ja uhkasi lähettää vielä luodin johonkin harmaaseen karhuun tai Snake Ansonin kalloon.
"Bo, jos kohtaisit tuon harmaankarhun, jonka Dale sanoo kierrelleen leiriämme viime aikoina, kiipeisit varmaankin puuhun", sanoi Helen eräänä aamuna, kun Bo ei lopettanut kerskailemistaan.