"Jos ajattelisin niin, pyytäisin häneltä anteeksi. Mutta olen aivan eri mieltä asiasta, ja vielä enemmän, olen toivorikkaampi kuin milloinkaan ennen. Olen ainoastaan paimen enkä ollut juuri mikään kehuttava mies, ennenkuin tapasin hänet. Silloin reipastuin. Toiveessani rupesin lukemaan, ja te tiedätte, miten olen syventynyt tähän tilanhoitoon. Olen lakannut juomasta ja säästänyt rahani. Hän tietää tämän kaiken. Kerran hän sanoi ylpeilevänsä minusta. Mutta tuollainen ei tunnu olevan hänelle minkään arvoista. Ja ellei se ole hänelle suuren arvoista, ei sen tarvitse olla ollenkaan. Kuta huonommin Bo minua kohtelee, sitä suuremmat mahdollisuudet minulla on. Hän tietää minun rakastavan häntä, hän uskoo minun voivan kuolla hänen puolestaan ja tietää minun muuttuneen. Hän tietää myöskin, etten ennen milloinkaan ole uskaltanut koskea hänen käteensäkään. Sitten hän ymmärtää kurttailleensa Turnerin kanssa."
"Hän on vain lapsi", vastasi Helen. "Ja kaikki nämä muutokset — Länsi, erämaa ja kaikkien miesten kiintyminen häneen — ovat panneet hänen päänsä pyörälle. Mutta Bo selviytyy kyllä tuosta kaikesta kunnialla. Hän on niin hyvä ja lempeä, ja hänen sydämensä on puhdasta kultaa."
"Tiedän sen ja senvuoksi ei uskoani järkytetäkään", vastasi Carmichael vaatimattomasti. "Mutta hänen on kumminkin ymmärrettävä, että hän saa täällä vielä pahoja aikaan. Länsi pysyy Läntenä. Tytöt ovat hyvin harvinaisia täällä ja varsinkin sellaiset kuin Bo. Jumalani, me paimenet emme ole milloinkaan nähneet hänen vertaistaan! Hän panee miesten veren kiehumaan ja luultavasti sitä vielä hänen vuokseen vuodatetaankin."
"Eno Al rohkaisee häntä", sanoi Helen pelokkaasti. "Hänen turhamaisuuttaan kutittaa, kun hän kuulee, miten pojat ovat häneen mieltyneet. Ah, Bo ei kerro hänelle, mutta hän kuulee. Ja minä, jonka on oltava äidin sijassa hänelle, mitä minä voin tehdä?"
"Neiti Nell, oletteko minun puolellani?" kysyi paimen toivovasti. Hän oli voimakas ja alkeellinen jonkun sisäisen tarmon vaikutuksesta.
Eilen olisi Helen ehkä epäröinyt ennen vastaamistaan tuohon kysymykseen. Mutta tänään oli Carmichaelissa jotakin koeteltua tasapuolisuutta ja jotakin omituista karskia vilpittömyyttä, ikäänkuin Helen olisi oppinut näkemään hänen tulevan arvonsa.
"Olen", vastasi Helen vakavasti ojentaen paimenelle kätensä.
"Silloin on kaikki vielä loppuva onnellisesti", vastasi paimen puristaen hänen kättään. Hänen hymynsä oli kiitollista, mutta siinä oli kumminkin jo jotakin tuosta voitosta, johon hän oli viitannut. Hänen poskensa olivat hieman kalvenneet. "Ja nyt haluan kertoa teille, miksi tulen luoksenne."
Hän sanoi tuon hiljaa. "Nukkuuko Al?" kuiskasi hän.
"Kyllä. Hän nukkui ainakin äsken."