"Kultaseni, et ole milloinkaan kehoittanut minua kertomaan sinulle huoliani."
"Mutta olenhan hoitanut enoa ja istunut hänen luonaan yhtä paljon kuin sinäkin", sanoi Bo värisevin huulin.
"Niin, olet ollut hyvin hyvä hänelle."
"Onko meillä sitten muitakin huolia, Nell?"
"Ei sinulla, vaan minulla", vastasi Helen moittivasti.
"Miksi et sitten minulle kertonut niistä?" huudahti Bo kiihkeästi. "Millaisia ne ovat? Kerro ne minulle heti! Pidät minua varmaankin itsekkäänä ja vihattavana kissana."
"Bo, minulla on ollut paljon huolia ja pahempia on vielä tulossa", vastasi Helen. Sitten hän kertoi Bolle, miten monipuolista ja hämmentävää tällaisen suuren maatilan hoito on, semminkin silloin kun omistaja sairastaa muuttuen ärtyisäksi, muistamattomaksi ja teräskovaksi — kun hänellä on kasoittain kultaa ja seteleitä, mutta ei halua muistaa sitoumuksiaan, vaikka naapureilla onkin oikeus puolellaan — kun paimenet ja lampaidenhoitajat ovat tyytymättömiä ja riitelevät keskenään — kun suuret nautakarja- ja lammaslaumat on ruokittava talven yli — kun elintarpeita on yhtämittaa rahdattava mutaisen erämaan poikki — ja lopuksi, kun muudan vihamielinen naapuri houkuttelee vähitellen puolelleen kaikki parhaat miehet päämääränään ottaa omistajan kuoltua koko tilakin haltuunsa. Helen sanoi hänelle juuri äsken huomanneensa, miten suuriarvoiset Carmichaelin neuvot, työ ja apu olivat olleet hänelle, miten hän todellisuudessa oli ollut kuin veli hänelle, miten —
Mutta kuultuaan sen painoi Bo päänsä Helenin povelle ja alkoi itkeä katkerasti.
"En halua kuulla enää mitään", nyyhkytti hän.
"Mutta sinun on kuunneltava", sanoi Helen heltymättömästi. "Tahdon, että saat tietää, millaisessa pinteessä olen ollut."