"Vai niin, vai olet sinä. Ja luullakseni rupeat puolustamaan tuotakin hänen raakaa tekoaan."
"En, sillä mielestäni käyttäytyi hän silloin liian rohkeasti ja häikäilemättömästi. Hänen tunnustuksestaan ymmärsin hänen luulevan, että hän joko voittaa tahi menettää sinut tuolla kiihkeydellään. Tuntuu siltä kuin eivät tytöt saisi kiemailla täällä Lännessä. Hän sanoi vielä vuotavan verta sinun tähtesi. Alan ymmärtää, mitä hän tarkoittaa. Hän ei ole ollenkaan pahoillaan teostaan. Ajattele, miten omituista se on, koska hänellä kumminkin on kunnon miehen vaistot. Hän on ystävällinen, lempeä ja ritarillinen. Hän on varmaankin koettanut jokaista keinoa voittaakseen rakkautesi onnistumatta siinä näennäisesti kumminkaan. Silloin hän turvautui tuohon viimeiseen keinoon. Luullakseni koetti hän pakottaa sinua joko hylkäämään tahi hyväksymään hänen kosintansa, ja siinä tapauksessa, että olisit hänet hylännyt, olisi hänellä kumminkin ollut nuo ryöstetyt suukkoset, joilla hän olisi voinut paikata itsekunnioitustaan silloin kun Turner tahi joku muu olisi uskaltanut ruveta liian tuttavalliseksi sinua kohtaan. Bo, ymmärrän Carmichaelin täydellisesti, vaikka en voikaan selittää hänen vaikutteitaan tarkasti sinulle. Sinun on oltava rehellinen itseäsi kohtaan. Voittiko hän tuolla teollaan sinut omakseen, vai menettikö hän sinut? Toisin sanoen, rakastatko häntä vai et?"
Bo kätki kasvonsa käsiinsä.
"Voi. Nell, silloin huomasin, miten äärettömästi häntä rakastan, ja huomattuani sen rupesin vihaamaan häntä. Mutta nyt on tuo viha kokonaan haihtunut."
XVII.
Kun kevät vihdoinkin saapui ja pajut nojautuivat viheriöinä ja tuoreina purojen yli ja laitumet kajahtelivat aasien kiljunnasta ja oriitten hirnunnasta, oli vanha Al Auchincloss maannut jo kuukauden haudassaan.
Helenistä tuntui siitä kuluneen jo pitempi aika. Kuukauden kuluessa oli työskennelty kovasti, se oli ollut täynnä tapauksia ja alkavia toivorikkaampiakin velvollisuuksia, joten se oli ollut hyvin elämisen arvoinen. Enoa ei oltu unhotettu, mutta nuo lukemattomat määräykset maatilan kehittämiseksi ja vaurastuttamiseksi eivät olleet enää niin hallitsevia. Beasley ei ollut näyttäytynyt eikä esittänyt minkäänlaisia vaatimuksia Helenille, ja Helen, tullen luottavaisemmaksi päivä päivältä, alkoi jo luulla, että noita huolia tuottavia huhuja oli suurenneltu.
Hän oli jo alkanut rakastaa työtään ja kaikkea siihen kuuluvaa. Maatila oli suuri. Hän ei ollut oikein selvillä, kuinka monta aaria hän omisti, mutta kolmattatuhatta niitä kumminkin oli.
Tuo hieno, vanha, laaja ja säännötön asuinrakennus, joka sijaitsi kuin linna alimmalla vuorenpenkereellä, nuo aitaukset ja kedot, vajat ja niityt, tuo kauempana oleva aaltoileva laidun, nuo lukemattomat lampaat, hevoset ja naudat kuuluivat nyt Helenille hänen suureksi hämmästyksekseen ja alituisesti kiihtyväksi ilokseen. Hän pelkäsi kumminkin antautua liiallisen onnellisuuden valtaan. Hänellä oli aina sellainen pelko mielessään, että tapaukset olivat olleet liian voimakkaita ja syviä tullakseen niin pian unhotetuiksi.
Tänä kirkkaana ja raittiina maaliskuun aamuna tuli Helen kuistiin nauttiakseen hieman lämpimästä auringonpaisteesta ja raikkaasta pihkalta tuoksuvasta tuulesta, joka puhalsi vuorilta päin. Ei mennyt ainoatakaan aamua, ettei hän katsonut vuorille päin koettaakseen nähdä, mikä hänen omasta mielestäänkin oli hulluutta, oliko lumi jo huomattavammasti sulanut jylhiltä vuorten huipuilta. Hänen mielestään ei se kumminkaan ollut sulanut tuumaakaan, eikä hän halunnut tunnustaa, miksi hän huokaisi. Erämaa oli muuttunut viheriäksi ja kirkasväriseksi jatkuen näkymättömiin tuonne hänen tilansa rajain ulkopuolelle ja muuttuen etäisyydessä tummaksi ja purppuranväriseksi hämärästi näkyvine kukkuloineen. Ilma oli täynnä ääniä, kottaraiset lauloivat ja lampaat määkivät, aitauksista kuului ammumista ja pihalta hevosien kavioiden töminää.