Bo ratsasti talleilta taloon päin. Helenistä oli mieluista katsella häntä jonkun tuollaisen vireän pienen mustangin selässä, mutta näky herätti hänessä aina pelkoakin. Tänä aamuna tuntui Bo päättäneenkin oikein säikähdyttää Helenin. Carmichael ilmestyi kujalle heilutellen käsivarsiaan, ja Helen yhdisti heti hänen ilmestymisensä Bon selvään toivoon päästä niin kauas kuin suinkin tuosta paikasta. Tuon päivän jälkeen, kuukausi sitten, jolloin Bo oli tunnustanut rakastavansa Carmichaelia, ei Helen eikä hän olleet puhuneet siitä eivätkä paimenesta. Bo ei ollut vielä kumminkaan sopinut paimenen kanssa. Mutta se ei huolettanut Heleniä. Bo oli muuttunut paljon paremmaksi, erittäinkin siinä, että hän nyt uhrautui Helenille ja tämän työlle. Helen tiesi kaiken päättyvän lopulta onnellisesti ja oli sen vuoksi ollut hyvin varovainen tukalassa asemassaan noiden nuorten tulisielujen välissä.
Bo pysähdytti mustangin kuistin edustalle. Hänellä oli yllään peurannahkainen ratsastuspuku, jonka hän oli neulonut itse, ja sen vaaleanharmaa väri ja siihen ommellut punaiset helmet sopivat hänelle mainiosti. Hän oli sitäpaitsi kasvanut melkoisesti talven kuluessa ollen nyt liian viehättävä ja kaunis pojaksi, mutta kumminkin yhtä terve, voimakas ja notkea. Hänen poskensa olivat punaiset ja silmissä oli tuo vaarallinen välke.
"Nell, oletko luvannut minut tuolle paimenelle?" kysyi hän tiukasti.
"Luvannutko sinut hänelle?" huudahti Helen hämmästyneenä.
"Niin. Minähän kerroin sinulle kuukausi sitten, että olen häneen hurjasti rakastunut. Oletko luvannut minut hänelle, sano se minulle heti?"
Bo mahtoi olla aivan raivoissaan, koska hän ei ollut ollenkaan hämilläänkään.
"Kuulehan, Bo, miten sinä voitkaan olla tuollainen? En, en milloinkaan", vastasi Helen.
"Etkö ole vihjaissutkaan sellaisesta hänelle?"
"En milloinkaan. Annan sinulle kunniasanani pantiksi. Mitä nyt on tapahtunut?"
"Hän tekee minut vallan sairaaksi."