"Nuo hevoset eivät siihen ainakaan kykene."
"John, vaikka matka sinne olisi pitempikin, kulkisimme sen kumminkin tänään."
He satuloivat ratsunsa ja lähtivät matkalle ennen auringonnousua jättäen lumen ja sumun taakseen. Tasaiset niityt ja metsät muuttuivat toinen toisensa jälkeen pitkiksi rinteiksi ja mäiksi tullen sitä aurinkoisemmiksi ja viheriäisemmiksi, kuta enemmän korkeus väheni. Oravia ja metsälintuja, kalkkunoita ja antilooppeja ja villimpääkin riistaa oli sitä enemmän kuta pitemmälle matka jatkui. Riistan paljouden vuoksi oli Dalen kumminkin hyvin vaikea hillitä Tomia. Hänen oli pakko pitää puumaa silmällä ja huudella sitä usein, jotta se pysyisi mukana.
"Tom ei pidä pitkistä matkoista", sanoi Dale. "Mutta otan sen sittenkin mukaani, sillä siitä voi olla hyötyä tavalla tahi toisella."
"Usuta se Beasleyn miesten kimppuun", vastasi John. "Muutamat ihmiset pelkäävät hirveästi puumia. En kumminkaan minä."
"Enkä minä, vaikka puumat ovatkin minua joskus hirmuisesti säikähdyttäneet."
Miehet keskustelivat vain vähän. Dale ratsasti edellä ja Tom juoksi äänettömästi hänen hevosensa rinnalla. John seurasi aivan kintereillä. He ohjasivat hevosensa niittyjen poikki, ajoivat hölkkää metsissä, nousivat hitaasti eteen sattuville harjanteille ja liukuivat sitten pehmeitä, märkiä ja neulasten peittämiä rinteitä alas. Siten he kulkivat kuudesta kahdeksaan peninkulmaan tunnissa. Hevoset kestivät hyvin tällaista tasaista vauhtia levähtämättä keskipäivälläkään.
Dale tunsi mielensä hyvin kiihtyneeksi. Siitä huolimatta oli hänen huomiokykynsä kumminkin yhtä herkkä kuin ennenkin, omituisesti suloinen ja eloisa noiden kuolettavien kuukausien jälkeen, jolloin eivät aurinko, tuulet, pilvet, pihkan tuoksu eivätkä muutkaan luonnon omituisuudet voineet häntä liikuttaa. Hänen mielensä, sydämensä ja sielunsa tuntuivat juopuvan odotuksen viinistä, silmäin, korvain ja nenän ollessa herkemmät kuin milloinkaan ennen erottamaan metsien erikoisuuksia. Hän huomasi kaukana edellään mustan pilkun, joka muistutti palanutta kantoa, mutta hän tiesi sen karhuksi ennen sen katoamista metsään. Hän näki harmaita antilooppeja, susia ja arosusia, punaisia kettuja ja vanhain kalkkunakukkojen varuillaan olevia pieniä päitä, jotka juuri näkyivät ruohosta. Hän huomasi hirvien syviä jälkiä ja hitaasti taasen pystyyn nousevia kissankelloja siellä, missä joku varovaisesti liikkuva peto juuri oli kulkenut. Hän kuuli lintujen surullista viserrystä, metsojen sihinää, tuulen huminaa, männynkäpyjen pehmeää putoilemista, oravien kaukaista ja läheistä tirskumista, aivan läheisyydessä olevan kalkkunan kotkotusta ja kauempana olevan kilpailijan kirkunaa, oksien katkeilemista tiheikössä, virtaavan veden kohinaa, kotkan huutoja ja haukkojen kimeitä ääniä, ja alituisesti hevosten kavioiden pehmeätä, kumeata ja tahdikasta kapsetta.
Tuoksutkin olivat noita kevään suloisia ja pistäviä, lämpimiä ja miellyttäviä. Puhtaan sulavan maan haju sekoittui mäntyjen voimakkaaseen ja läpitunkevaan, auringonpaisteessa mätänevien runkojen ja lumiveden muodostaman puron rannalla kasvavan tuoreen ruohon ja kukkien tuoksuihin.
"Tunnen savun hajua", sanoi Dale nopeasti pysähdyttäen hevosensa ja kääntyen toverinsa puoleen saadakseen vahvistuksen luulolleen.