"Ehkä olisit eilen vielä ennättänyt korjata asian."
"Ehkäpä, mutta en nyt enää. Aion pitää tytön hallussani ja vaihtaa hänet kullaksi", selitti roisto julmasti.
"Snake, olen nähnyt voimakkaampienkin joukkojen kuin sinun syntyvän ja häviävän. Noissa kotipaikoillani oleskelevissa ryövärijoukoissa olevat miehet olivat melkein kaikki pahoja. Täällä ei ole tuollaisia joukkoja ollenkaan. Elleivät tilanomistajat tahi paimenet niitä hävitä, hävittävät ne luonnon pakosta itse itsensä. Sellainen on laki noihin joukkoihin nähden. Mitä tähän sinun joukkoosi taasen tulee, Anson, ei se pysty vastustamaan yhtä ainoatakaan todellista revolverilla-ampujaa."
"Vielä mitä! Jos me satumme vastakkain tuon Carmichaelin tahi jonkun muun sellaisen miehen kanssa, aiotko siis ruveta imemään sormeasi kuin mikäkin lapsi?"
"En puhunut nyt itsestäni, puhuin vain yleisesti."
"Mitä hittoa sinä siis tarkoitat?" kysyi Anson harmissaan.
"Jim, tiedän aivan yhtä hyvin kuin sinäkin, että joukkomme on pahemmassa kuin pulassa. Jälkemme etsitään ja sitten meitä ruvetaan ajamaan takaa. Meidän on piilouduttava, oltava alituisesti liikkeellä, kuljettava sinne tänne ja kätkeydyttävä synkimpiin metsiin, kunnes saamme tilaisuuden päästä etelään."
"Aivan niin. Mutta, Snake, sinä et ota huomioon miesten, et minun etkä omaa mieltäsi… Lyön vetoa hevosestani, että tämä joukko hajoaa päivässä tahi parissa."
"Pelkään sinun nyt ilmaisseen minunkin aavistukseni", vastasi Anson kohottaen sitten kätensä omituiseen alistuvaan asentoon. Hän oli kyllä rohkea, mutta kaikki salojen asukkaat tietävät heitä vahvemman voiman olevan olemassa. Istuessaan siinä muistutti hän kiemuraan käpertynyttä käärmettä, joka tuijottaa liikkumattomilla silmillään tuleen. Lopulta hän nousi ja puhumatta enää sanaakaan toverilleen poistui väsyneesti sinne, mistä nukkujain tummat ja liikkumattomat hahmot siintivät.
Jim Wilson jäi paikoilleen lepattavan nuotion viereen. Hän luki noista punaisista kekäleistä jotakin, luultavasti menneisyyttään. Hänen kasvoilleen ilmestyi varjoja, jotka kaikki eivät olleet lepattavien liekkien eivätkä pitkien kuusten aiheuttamia. Silloin tällöin kohotti hän päätään kuunnellakseen, ei nähtävästi senvuoksi, että hän odotti jotakin tavatonta ääntä, vaan tahtomattaan. Kuten Anson oli sanonut, oli ilmassa jotakin kuvaamatonta. Musta metsä humisi kovasti puuskaisen tuulen kynsissä. Sillä oli silläkin salaisuutensa. Wilsonin kaikille suunnille suuntautuvat katseet ilmaisivat, ettei ainakaan ahdistettu mies pidä pimeästä yöstä, vaikka se hänet kätkeekin. Istuessaan siinä tummien kuusien muodostaman ympyrän keskellä tuntui paikan aiheuttama tuntu lumonneen Wilsonin. Hän mietiskeli ehkä tuota omituista jälkivaikutusta, jonka tytön saapuminen joukkoon oli sen jokaiseen jäseneen aiheuttanut. Mikään ei ollut kumminkaan selvää; metsä säilytti salaisuutensa yhtä hyvin kuin surullinen tuulikin ja roistot nukkuivat kuin väsyneet pedot synkkine sydämensä sisimmässä olevine salaisuuksineen.