Jonkun ajan kuluttua heitti Wilson muutamia tikkuja punaiseen hiilokseen ja työnsi sitten pölkynpään tuleen. Liekki leimahti korkeammalle valaisten tuon pimeän ympyrän ja paljastaen nukkuvain taivasta kohti kääntyneet vakavat ja varjoisat kasvot. Wilson katseli heitä jokaista erikseen hymyillen ivallisesti, ja sitten viimeiseksi toisista erillään nukkuvaa Riggsiä. Muuttiko liekkien ja varjojen oikullinen valo Wilsonin kasvot peloittavan vihaisiksi vai totuus, joka pulppusi esille Etelässä syntyneen miehen sydämen syvyyksistä tänä yksinäisenä ja vahdittomana hetkenä, miehen, joka perinnöllisistä syistä kunnioitti kaikkea naisellista ja jonka omituinen, villi ja suojaton tappelijan verinen elämä pakotti hänet kuolettavasti vihaamaan tuollaisia Riggsin laisia, jotka matkivat ja ivasivat hänen tapojaan?
Wilson katsoi Riggsiin kauan. Tuo katse oli yhtä omituinen ja salaperäinen kuin suurissa lehdoissa humiseva metsätuuli, ja kun hän lopulta käänsi sen muualle, läksi hän samalla itsekin valmistamaan vuodettaan sellaisin askelin, jotka ilmaisivat, että hänessä oli henki vapauttanut voiman.
Hän asetti satulansa tuon huvimajan eteen, johon tyttö oli mennyt nukkumaan, samoin tervavaatteen ja huopapeitteensä, ja ojensi sitten väsyneesti pitkän ruumiinsa niille levätäkseen.
Nuotio syttyi nyt kirkkaammin palamaan paljastaen kuusten oksien kauniin viheriän ja ruskean kirjavan neulasrakenteen, joka on niin säännöllinen ja täydellinen, mutta samalla niin säännötönkin. Sitten se paloi loppuun ja sammui jättäen kaiken tummanharmaaseen tähtivaloon. Ympäristöstä ei kuulunut hevosten liikehtimistä, yötuulen humina muuttui hiljaisemmaksi, hyönteisten surinaa ei kuulunut enää juuri ollenkaan ja puronkin lorina tuntui hiljenneen. Tätä kehittymistä täydelliseen hiljaisuuteen jatkui, vaikka sitä ei milloinkaan saavutettukaan. Elämä odotti metsässä, vaikka se olikin muuttanut muotoaan pimeitten tuntien kuluessa.
Ansonin miehet eivät liikahtaneetkaan auringon noustessa, kuten tavallisesti kaikki metsämiehet, sekä metsästäjät että lainsuojattomat, joille aamun sarastaminen on niin tervetullut. Nämä toverukset, Anson ja Riggskin heihin laskettuina, vihasivatkin ehkä tuota hetkeä. Se merkitsi heille vain uutta laihaa ateriaa, sitten vaivalloista kuormittamista ja pitkää ratsastusta jonnekin, minne vain, taasen toista laihaa ateriaa, sanalla sanoen työskentelyä riittämättömien tarpeitten hankkimiseksi tyydyttävään elämään varmasti tuollaisetta elähdyttävättä toivotta, joka muuttaa heidän elämänsä merkitykselliseksi, ja kieltämättä lähestyvän onnettomuuden aiheuttamien aavistusten järkyttäminä.
Roistojen johtaja oli noustuaan pahalla tuulella ja hermostunut. Hän potkaisi Burtia saadakseen tämän hakemaan hevosia. Riggs seurasi poikaa. Shady Jones ei osannut muuta kuin murista. Yhteisestä sopimuksesta valmisti Wilson aina joka aamu hapanleipätaikinan, mutta tänään kävi se häneltä hyvin hitaasti. Anson ja Moze suorittivat lopun työstä suuremmatta innotta. Tyttöä ei näkynyt.
"Onko hän kuollut?" murahti Anson.
"Ei", vastasi Wilson katsahtaen häneen. "Hän nukkuu vielä. Anna hänen nukkua. Jos hän olisikin kuollut, olisi hänellä nyt varmasti parempi olla."
"Kuten meillä muillakin tässä joukossa", vastasi Anson.
"Snake, vannon meidän pian pääsevän täältä", sanoi Wilson tuttavallisella ja kiusoittelevalla äänellään, joka ei ilmaissut juuri muuta kuin mitä sanat sisälsivät.