"Hullu nainen hallussani! Ellei tämä nyt jo ole liikaa niin ei mikään!" huudahti Anson surullisesti poistuessaan. Ollen tietämätön, taikauskoinen ja todennäköisten asioiden järkyttämä, kuvitteli hän lopultakin olevansa pahojenhenkien riivaama. Kun hän heittäytyi istumaan muutamalle käärylle, vapisivat hänen punakarvaiset kätensä. Shady ja Moze muistuttivat myöskin paria viimeisillään olevaa miestä.
Wilsonin jännittyneet kasvot liikahtelivat, kun hän käänsi ne pois nähtävästi tukahduttaakseen jonkunlaisen tunnepuuskan. Juuri silloin pääsi Ansonilta jyrisevä kirous.
"Hullu tahi ei, kultaa minä kumminkin hänellä ansaitsen!" raivosi hän.
"Mutta mies, ole nyt toki järkevä. Aiotko sinäkin tulla hulluksi? Sanoinhan sinulle jo, että joukkomme on tuomittu perikatoon. Et voi saada mitään hänestä", sanoi Wilson harkitusti.
"Miksi en?"
"Koska meitä ajetaan takaa. Emme voi piiloutua mihinkään. Päivän tahi parin kuluttua saamme lyijyä nahkaamme."
"Ajetaan takaa! Mistä olet tullut sellaiseen luuloon? Näinkö pian?" kysyi Anson nostaen päätään kuin iskevä käärme. Toisetkin miehet osoittivat nopeata mielenkiintoa.
"Ei se mikään luulo ole, sillä en ole nähnyt ketään. Tunnen sen kumminkin luissani. Kuulen jonkun tulevan jäljessämme koko ajan, erittäinkin öisin. Joku järkkymätön mies on varmasti kintereillämme."
"Jos näen tahi kuulen jotakin, isken tyttöä päähän ja sitten lähdemme matkoihimme täältä", vastasi Anson synkästi.
Wilson syöksähti nopeasti eteenpäin, vihaisesti ja niin kiihkeästi, ettei sellainen ollut ollenkaan hänen tapaistaan. Miehet tuijottivatkin häneen hämmästyneinä.