"Niin puhuinkin. Koetin häntä taivuttaa. Hän ei ole mielestäni niin järjetön kuin äsken, mutta hän makaa siellä melkein kaksinkerroin ja on hyvin sairas."
"Yhä pahempaa siis", murahti Anson hampaittensa välistä. "Ja missä Burtkin viipyy? Nyt on jo keskipäivä ja hän lähti varhain. Hänestä ei tule milloinkaan metsämiestä. Nytkin on hän luultavasti eksynyt."
"Joko niin, tahi sitten on häntä kohdannut jokin muu", vastasi Wilson miettiväisesti.
Anson heristi suurta nyrkkiään ja kirosi julmasti partaansa sellaisen miehen tapaan, jonka rikostoverit ja välineet, onni ja itseluottamus olivat pettäneet. Hän heittäytyi muutaman puun juurelle ja jonkun ajan kuluttua, kun hänen vihansa oli haihtunut, näytti hän vaipuvan uneen. Moze ja Shady jatkoivat peliään. Wilson käveli edestakaisin, istui hetkisen ja läksi sitten katsomaan hevosia jälleen, kiersi notkon ja palasi taasen leiriin. Iltapäivän tunnit kuluivat hitaasti, koska ne olivat jonkunlaisia odotustunteja. Kun katsoi miehiin, voi helposti huomata heidän kasvoillaan saman odottavan ilmeen.
Auringonlaskun aikaan muuttui notkon kullanväri epämääräiseksi synkäksi hämäräksi. Anson kääntyi, haukotteli ja istuutui. Kun hän katsoi ympärilleen hakien selvästi Burtia, hänen kasvonsa synkistyivät.
"Eikö Burtia ole vieläkään näkynyt?" kysyi hän.
Wilson näytti hieman hämmästyvän. "Snake, et suinkaan odota Burtia enää?"
"Tietysti odotan! Miksi en odottaisi?" tiuskaisi Anson. "Milloin muulloin tahansa olisimme lähteneet häntä etsimään, emmekö olisikin?"
"Milloin muulloin tahansa ei ole sama kuin nyt, Burt ei tule enää milloinkaan takaisin", sanoi Wilson varmasti ja lopullisesti.
"Joutavia! Täyttävätkö mielesi jälleen nuo samat omituiset aavistukset kuin äskenkin, tuollaiset yliluonnolliset, joita et voi selittää?"