"Jim, hevoset ovat arempia kuin antiloopit", sanoi hän. "Otin omani kiinni ja Moze pari muuta. Loput laukkasivat tiehensä meidän lähestyessämme niitä. Joku peto on säikähdyttänyt ne pahasti. Meidän on kaikkien kiiruhdettava sinne pian."
Wilson nousi pudistaen päätään miettiväisesti. Samalla rikkoi hiljaisuuden säikähtyneen hevosen kimakka ja pelästynyt hirnunta. Se piteni huudoksi, katkesi ja loppui. Sitten seurasi pelokasta korskuntaa, hyppimistä, rasahtelua, kavioiden kapsetta ja pensasten kahinaa, sitten kovempaa hyppimistä ja kolinaa sekä katkonaista kovaa hirnumista.
"Ne ovat pillastuneet!" huusi Anson kiiruhtaen oman hevosensa luo, jonka hän oli sitonut notkon laitaan. Se oli muutenkin suuri ja villinnäköinen, saati sitten nyt, kun se korskui ja koetti päästä irti. Anson ehti sen luo juuri ajoissa, ja kaikki hänen voimansa olivat tarpeen sen rauhoittamiseksi. Vasta sitten kun tuo rasahteleva, korskahteleva ja hyppivä temmellys oli hiljennyt ja lakannut kuulumasta harjulta, uskalsi hän poistua säikähtyneen lemmikkinsä luota.
"Paenneet, hevosemme ovat paenneet! Kuulitteko sitä elämää?" huudahti hän kalpeana.
"No johan nyt toki. Lauma on nyt hajonnut kaikkiin ilman suuntiin", vastasi Wilson.
"Emme saa niitä milloinkaan takaisin, vaikka eläisimme vielä sata vuotta", selitti Moze.
"Se tekee meistä lopun, Snake Anson", lisäsi Shady Jones miettiväisesti. "Hevoset ovat nyt karanneet. Voit lähettää lentosuukkosen niiden jälkeen. Niiden jalat eivät olleet sidotut ja ne pelästyivät hirveästi jotakin. Ne hajautuivat tuossa sekasorrossa pääsemättä enää milloinkaan yhteen. Huomaatko nyt, millaiseen pulaan olet meidät saattanut?"
Tämän kolmannen syytöksen voimasta istuutui joukon johtaja järkytettynä ja vaiti ollen. Toisetkin vaikenivat ja vähitellen vallitsi notkossa täydellinen hiljaisuus. Yö koitti mustana, synkkänä, kolkkona ja tähdettömänä. Tuuli humisi heikosti ja puro lauloi omituista lauluaan, milloin sointuvasti, milloin kumeasti. Se ei ollut milloinkaan samanlaista — joskus se jyrisi kuin kaukainen ukkonen, joskus taasen kohisi kuin vesi olisi syöksynyt syvään kuiluun ja joskus kolisi kuin nopeassa virrassa olevat kivet. Mustaa kallioseinää ei voitu nähdä, mutta kumminkin oli sieltä häämöttävinään omituisia kasvoja; suuret männyt näyttivät aivan kohtisuorilta ja varjot olivat tummia, liikkuvia ja muuttuvia. Nuotion lepattava valo kierteli suuria runkoja ja valaisi haaveellisesti mietteihinsä vaipuneita miehiä. Se ei muutenkaan palanut eikä räiskynyt iloisesti, sillä ei ollut minkäänlaista hehkua, ei säkeniä, ei valkoista sydäntä eikä punaisia tummenevia kekäleitä. Miehet koettivat vuoroittain kuin yhteisestä sopimuksesta saada tulen kirkkaammasti palamaan. Mutta, koottu vähäinen puumäärä oli lahoa, joka leimahti vain hetkeksi sammuakseen taasen melkein heti.
Jonkun ajan kuluttua ei ainoakaan mies puhunut, ei liikkunut, eipä edes tupakoinut, vaan tuijotti vain synkästi tuleen. Jokainen oli vaipunut omiin ajatuksiinsa ja jokaisen yksinäinen mieli oli tiedottomasti täynnä tulevaisuuden epäilyksiä. Tämä ajattelemiselle omistettu tunti erotti nämä toverukset toisistaan.
Öisin ei mikään ole samannäköistä kuin päivisin. Onnen ja runsauden päivinä, menneissä tuimissa taisteluissa ja monissa tulevissa erosivat nämät miehet niin suuresti nykyisestä tilastaan kuin tämä pimeä yö erosi heidän odottamastaan kirkkaasta päivästä. Vaikka Wilson pettikin suuresti tovereitaan tuon avuttoman tyttö-raukan vuoksi eivätkä häntä niin ollen järkyttäneet minkäänlaiset ahdistavat eivätkä taikauskoiset luulot, oli hän kumminkin ehkä enemmän tietoinen uhkaavasta onnettomuudesta kuin toiset.