Heidän tekemänsä paha puhui heille luonnosta ja pimeydestä, ja jokainen heistä selitti sen oman pelkonsa tahi toivonsa mukaan. Vallitsevin tunne oli kumminkin pelko. He olivat vuosikausia eläneet aina jonkunlaisen pelon vallassa, peläten milloin rehellisiä miehiä tahi kostoa, milloin takaa-ajoa tahi nälkää, milloin juoman tahi kullan puutetta, milloin verta tahi kuolemaa, milloin onnea tahi tilaisuuksia tahi jotakin salaperäistä nimetöntä voimaa. Vaikka Wilson olikin oikea pelottoman miehen perikuva, kalvoi hänen mieltään kumminkin kuluttavin ja selittämättömin pelko, mitä ajatella voidaan, nimittäin sellainen, että hänen oli ehkä piakkoin pakko tehdä hänen miehuudelleen ala-arvoisia tekoja.
Siten he istuivat kumarassa nuotion ääressä miettien, koska toivo tuntui jo melkein sammuneelta, kuunnellen, koska tuo kummallinen ja synkkä pimeys tuulenhuminoineen ja kumeine puronkohinoineen pakotti heitä kuuntelemaan, odottaen unta ja toivoen tuntien nopeata kulumista, jotta he näkisivät, mitä oli tulossa.
Ja näytti olevan määrätty, että Anson ensimmäiseksi sai aavistaa lähestyvän uhkaavan turmion ankaruutta.
XXIII.
"Kuunnelkaa!"
Anson kuiskasi tuon kiihkeästi. Hän istui aivan liikkumatta, mutta katse harhaili sinne tänne, vapisevan korkealle kohotetun etusormen vaatiessa hiljaisuutta.
Kolmas vielä omituisempi ääni säesti tuulen kummallista huminaa ja puron kumeaa ivallista kohinaa. Sitä voitiin tuskin erottaa, sillä niin erinomaisen heikkoa valitusta tahi ulvontaa se oli. Se täytti noiden toisten äänien väliajat.
"Jos tuo on joku peto, ei se ole kaukana", kuiskasi Anson.
"No ei se nyt lähelläkään ole", sanoi Wilson.
Shady Jones ja Moze olivat samalla tavoin eri mieltä.