Kun valitus loppui, hengittivät kaikki jälleen vapaammin ja vaipuivat entisiin asentoihinsa nuotion viereen. Läpitunkematon musta seinä ympäröi nuotion valaisemaa pientä tilkkua, ja tuossa ympyrässä olivat nuo ajatuksiinsa vaipuneet miehet keskellä, sammuvan nuotion ympärillä, nuo muutamat pystysuorat männyt ja puihin kiinnitetyt hevoset toisessa päässä. Hevoset tuskin liikkuivat paikoiltaan, ja niiden pystyssä olevat valppaat päät todistivat niidenkin hyvin huomaavan yön omituisuudet.
Silloin tavattoman pitkän hiljaisuuden jälkeen kohosi tuo omituinen ääni vähitellen surkeaksi vaikeroimiseksi.
"Tuo hullu tyttököhän siellä itkee", arveli Anson.
Nähtävästi hänen toverinsa hyväksyivät tämän selityksen tuntien yhtä suurta helpotusta kuin äänen vaiettuakin.
"Luultavasti", myönsi Jim Wilson vakavasti.
"Jos tuo tyttö marisee koko yön, emme saa unen hiventäkään silmiimme", murisi Shady Jones.
"Oikein selkääni karmii", sanoi Moze.
Wilson nousi aloittaakseen jälleen miettiväisen kävelynsä pää kumarassa ja kädet selän takana. Hän oli kuin hämmingin ruumiillistunut kuva.
"Jim, istuudu. Sinä hermostutat vain minua", sanoi Anson ärtyisästi.
Wilson nauroi todellakin, mutta hiljaa, kuin hillitäkseen omituista huviaan.