Anson ja hänen molemmat toverinsa katsoivat toisiinsa hämmästyneinä.
"Joutavia! Sanopas, mitä tuo asia meihin kuuluu?" kysyi Anson hetken kuluttua.
"Tyttö on kuolemaisillaan", vastasi Wilson äänellä, joka läjähti kuin ruoskanlyönti.
Nuo kolme miestä jäykistyivät istuimillaan uskomatta kuulemaansa todeksi, mutta olivat vastustamattomasti kumminkin tämän pimeän, kammottavan ja pahaenteisen hetken aiheuttamien tunteiden järkyttämiä.
Wilson käveli valopiirin laitaan mumisten itsekseen ja palasi jälleen takaisin, sitten hän meni hieman etemmäksi, melkein näkymättömiin, mutta tuli vielä nytkin takaisin. Kolmannella kerralla hän kumminkin katosi kokonaan yön läpitunkemattomaan pimeyteen. Nuo kolme miestä liikuttivat tuskin lihastakaan katsoessaan paikkaan, jonne hän oli hävinnyt. Wilson tuli kumminkin muutamien hetkien kuluttua horjuen takaisin.
"Hän on jo melkein lopussa", sanoi hän synkästi. "Hermoihini koski, kun tunnustelin hänen kasvojaan. Tuo hirveä vaikeroiminen syntyy, kun hän hengittää. Se on kuin kuolevan korinaa, ainoastaan pitkäveteistä lyhyen asemesta."
"Jos hän on jo alkanut korista, loppuu hän kyllä pian", sanoi Anson.
"En ole nukkunut kolmeen yöhön. Miten whisky nyt minulle maistuisikaan."
"Snake, tuota sinä nyt alituisesti jankutat", huomautti Shady Jones äreästi.
Notkossa oli hyvin vaikea määritellä äänen suuntaa, mutta jokainen aivan tyynesti ajatteleva mies olisi voinut sanoa, että tuon omituisen vaikeroimisen kovuus johtui eri etäisyyksistä ja asemista. Äänekkäimmillään ollessaan oli se kuin valitusta. Mutta nämä miehet kuuntelivat hermoillaan.
Lopulta se lakkasi äkkiä.