Wilson avasi näppärästi hänen paitansa ja tunnusteli hänen rintaansa.
"Ei. Rintalastasi ei ainakaan ole murskautunut", vastasi Wilson toivovasti. Sitten hän tunnusteli kädellään Ansonin kumpaakin kylkeä. Äkkiä hän pysähtyi, käänsi katseensa muualle ja siveli kädellään hitaasti toista kylkeä. Hevosen paino oli katkonut ja musertanut Ansonin kylkiluut. Hänen suustaan vuoti verta ja hänen hitaat tuskalliset henkäyksensä synnyttivät veristä vaahtoa, josta voitiin huomata, että katkenneet luut olivat tunkeutuneet keuhkoihin. Siis tapaturma, jonka seuraukset ennemmin tahi myöhemmin näyttäytyisivät kohtalokkaiksi.
"Toveri, sinulta on katkennut pari kylkiluuta", sanoi Wilson.
"Voi, Jim, kyllä sen täytyy olla jotakin pahempaa", kuiskasi Anson.
"Minulla on kauheat tuskat. En voi ollenkaan hengittää."
"Ehkä kumminkin vielä paranet", sanoi Wilson teeskennellen toivoa.
Moze kumartui Ansonin yli ja katsahti tutkivasti noita kalpeita kasvoja, verisiä huulia ja laihoja hapuilevia käsiä. Sitten hän suoristautui.
"Shady, hän kuolee pian. Lähtekäämme täältä", sanoi hän.
"Seuraan sinua, kuten ennenkin", vastasi Jones.
Molemmat poistuivat. He irroittivat nuo molemmat hevoset ja taluttivat ne satuloiden luo. Huopapeitteet sijoitettiin nopeasti paikoilleen, satulat heitettiin yhtä nopeasti selkään ja nopeasti kiristyivät remmit. Anson katsoi Wilsoniin tarkastaen tämän liikkeitä. Mutta Wilson seisoi omituisen julmana ja tyynenä, jollakin tavoin vailla tuota hänessä näiden viimeisten tuntien kuluessa näkyvissä ollutta hermostuneisuutta.
"Shady, ota hieman leipää, niin minä varustan vähän lihaa mukaamme", sanoi Moze. Molemmat miehet tulivat nuotion luo valoon, noin kymmenen jalan päähän Ansonista.