"Varmasti, Snake", vastasi Wilson änkyttäen. Häntä nähtävästi värisytti vastatessaan. Pistettyään aseensa tuppeen kääri hän huopapeitteen kokoon ja työnsi sen Ansonin pään alle.
"Jim, jalkojanikin palelee niin hirveästi", kuiskasi Anson.
"Nyt alkaakin olla jo melko kylmä", vastasi Wilson, otti toisen huopapeitteen ja kääri sen Ansonin jalkojen ympärille. "Snake, pelkään Shadyn osuneen sinuun kerran."
"Kyllä, mutta en välittäisi siitä hituistakaan, ellen olisi muuten loukkautunut."
"Lepää nyt hiljaa paikoillasi. Luullakseni Shadyn hevonen pysähtyi tuonne jonkun matkan päähän. Minäpäs menen katsomaan."
"Jim, en ole kuullut tuota huutoa vähään aikaan."
"Se on jo lakannut. Luultavasti se oli puuma."
"Tiesin sen."
Wilson hävisi pimeyteen. Tuo musta seinä ei tuntunut niin läpitunkemattomalta eikä synkältä sittenkuin hän pääsi pois valopiiristä. Hän eteni varovaisesti voidakseen olla erehtymättä suunnasta. Jatkaen matkaansa kumarassa puulta puulle läheni hän kalliota ja saapui lopulta hänen päänsä korkuisen litteän paaden viereen. Täällä oli pimeys synkin, mutta kumminkin hän erotti jotakin vaaleata kivellä.
"Neiti, oletteko siellä hyvissä voimissa?" kysyi hän hiljaa.