XXIV.
Kun Helen Rayner katseli, miten Dale ratsasti tiehensä toimittamaan vaarallista tehtäväänsä, joka merkitsi melkein elämää tahi kuolemaa Helenille itselleen, oli hyvin omituista, ettei hän voinut ajatella muuta kuin tuota hurmaavaa ja järkyttävää hetkeä, jolloin hän oli kietonut kätensä Dalen kaulaan.
Se ei vaikuttanut ollenkaan asiaan, että Dale — oivallinen mies kun hän oli — oli vapauttanut tuon hetken häpeästä suhtautumalla Helenin tekoon omalla tavallaan. Tosiasia, että Helen oli menetellyt niin, riitti. Kun hänen tunteensa kerran olivat päässeet riehumaan, oli hänen aivan mahdotonta tietää ja ymmärtää niitä edeltäpäin. Hän totesi vain hämmentyneenä, että kun Dale palaa Bon kanssa, menettelee hän jälleen samoin.
"Jos sen teen, teen sen vilpittömästi", sanoi hän itsekseen ja punastui korviaan myöten.
Hän katseli Dalea, kunnes tämä hävisi näkyvistä. Kun Dale oli poistunut, tukahduttivat ikävä ja pelko tuon hämmentävän tunteen. Hän rupesi valmistautumaan tuleviin tapahtumiin. Ennen illallista kokosi hän sekä omat että Bon arvoesineet, kirjat, paperit ja vaatteet ja laittoi ne sellaiseen kuntoon, että hän siinä tapauksessa, että hänet karkoitettaisiin maatilalta, voi ottaa henkilökohtaisen omaisuutensa mukaansa.
Mormonit ja muutamat muut uskolliset miehet nukkuivat sen yön päärakennuksen kuistissa tervavaatevuoteillaan, jottei Heleniä ainakaan voitaisi yllättää. Sitten koitti päivä monine toimineen, joita ei mikään häirinnyt. Mutta kuunnellessaan ja vahtiessaan tuntui se Helenistä kumminkin äärettömän pitkältä.
Carmichael ei palannut eikä hänestä kuulunutkaan mitään. Viimeiset tiedot hänestä olivat edellisen päivän iltapäivältä, jolloin muudan paimen oli nähnyt hänet kaukana pohjoisessa matkalla kukkuloille päin. Beemanit ilmoittivat, että Roy oli paranemaan päin, ja sanoivat huomanneensa, että kyläläisten keskuudessa vallitsi jonkunlainen hillitty epäluulo.
Tämä toinen yksinäinen yö tuntui Helenistä melkein sietämättömältä. Kun hän nukkui, näki hän hänestä unia, ja kun hän valvoi, hyppäsi hänen sydämensä aina kurkkuun ikkunan luona kasvavien puiden lehtien kahinastakin, ja sitäpaitsi kiduttivat häntä kaikenlaiset kuvittelut Bon tilasta. Hän sanoi monta kertaa itselleen, että Beasley olisi saanut viedä maatilan mielisuosiolla, kun vain Bo olisi saanut olla rauhassa, sillä hän syytti vihollistaan empimättä Bon katoamisesta. Hän luuli Riggsin toimineen vain välikappaleena.
Päivällä ei häntä niin peloittanut, sillä kaikenlaiset työt kiinnittivät hänen huomionsa puoleensa. Mutta seuraavana aamuna juuri ennen puoltapäivää palauttivat aitauksista kuuluvat huudot ja jostakin läheisyydestä kuuluva kavioiden kapse hänet järkyttävään todellisuuteen. Katsoessaan ikkunasta näki hän suuria savupilviä.
"Tulipalo! Luultavasti on joku katoksista, ehkä tuo vanhin kauimpana oleva, syttynyt tuleen", sanoi hän katsoessaan ikkunasta. "Joku huolimaton meksikolainen iankaikkisine savukkeineen on kai sen sytyttänyt."